VAPAUTUNUTTA FOLK- JA COUNTRY -ANTAUMUSTA

Austin Lucas säestäjineen Tampereen Vastavirta –klubilla 6. 6. 2009

Metelöinti on terapeuttista eikä sen merkitystä tule muutenkaan väheksyä. Musiikissakin metelöivällä ilmaisulla saadaan parhaimmillaan aikaiseksi tuloksia, joista voivat nauttia niin tekijät kuin kuulijatkin. Arkielämässä metelillä on perustelluin roolinsa: ukkosen voimaa ihmetellessä kokee mitättömyytensä positiivisesti, kun ajautuu miettimään, kuinka pieni tekijä itse onkaan ja kuinka mahtava taas luonnon voima. Voimakas ääni-informaatio varmentaa tätä tuntumaa. Metelin merkityksellisyys ei kuitenkaan määrity silkan volyymin tai kokemuksen hurjuuden kautta, siihenkin tarvitaan sisällöllinen ponsi. Hyvässä hengessä leikkivien koirien meuhtominen ja äänekäskin haukunta tuntuu viestiltään plusmerkkiseltä. Vastaavasti samalla äänenpaineella turhaa riitelevä humalainen kaksikko nakkikioskin kulmalla ei onnistu ainakaan minulle kertomaan mitään innostavaa, vaikka melutaso olisikin huumaavaa luokkaa. Samantyyppisen kokemuksien vastakkaisuuden uskon jokaisen tätäkin lukevan joskus tunnistaneen.
Meteli voi siis olla mitä riemullisinta koettavaa, mutta sellainen kysyy sisällöllisesti itselle mielekästä lähtökohtaa. Sanonta ”paljon melua tyhjästä” on nykyaikana toistuvasti totta. Suuri osa musiikistakin perustuu ankaraan kiireeseen ja/tai äänenpaineen maksimointiin, mutta itseisarvoksi siitä ei ole: informaatioköyhä musiikki säilyy sellaisena, vaikka vahvistimet tosiaankin käännettäisiin yhdelletoista. Olen aikoinani viehättynyt monista meluavista äänilevyistä, ja aivan viime vuosina sama innostus on tarttunut (joskin tahdiltaan harvenevissa määrin) ajoittaisesti, mutta valtaosa metallin ja hardcorenkin melskeestä on keskustelunavauksina yhtä tyhjän kanssa. Jos keskustelunavaaja, toisin sanoen yhtye tai artisti, huutaa ja messuaa tunnin yhteen soittoon, tulisi heillä tai hänellä totisesti olla erityisen persoonallinen syy sellaiseen.

Austin Lucas, yhdysvaltojen eteläisestä Indianasta kotoisin oleva singer-songwriter, on soittanut vuosikausia crust –hardcore –yhtyeessä Guided cradle, joka sinällään on torhean kuuloinen punkjoukkio, muttei ole onnistunut ilmaisemaan mitään huomattavan omannäköistään ainakaan tähän päivään mennessä. Lähtökohtana se ei anna odottaa mahdottomia tilanteesta, jossa mies käy itseilmaisun tielle. On myös helppoa olettaa, että kyseisen historian omaava tekijä olisi tukevasti kiinni ilmaisussa, jossa ulosannin ankaruudella tasataan sisällön yksitasoisuuden heikkouksia.
Onneksi molemmat olettamukset osoittautuivat täysin väärin järkeillyiksi. Lucas, joka lauloi ja säesti itseään akustisella kitaralla, oli Tampereella niin suvereeni kuin hänen asemassaan taitaa edes olla mahdollista. Soittajana hän on luonteva ja hallitsee sen minkä tekee, laulajana voidaan puhua lahjakkuudesta, jonka ulosantia lukuisat soolokeikat ovat vain syventäneet. Säestäjät, viulisti ja taustoja laulanut basisti, tarjosivat keikan alku- ja loppujaksoissa Lucasille kuulijan hiljaiseksi vetävää taustatukea: yhtä soljuvaa ja hyvin niputettua soittoa en muista kuulleeni vuosiin. Yhteistoimintansa loistokkuus ei perustunut virheettömään soittoon tai akateemiseen rytmin vartiointiin, sillä molempien kyseisten lähestymistapojen takana asuu pelko, ylimitoitettu epäilys oman tekemisen kantavuudesta. Lucasin kolmikon onnistui lähestyä tekemistään tavalla, joka vain tuntui saavan hyvät asiat tapahtumaan; yliyrittämättä, mitään tiettyä asiaa osoitellen tähdentämättä.

Hyvä yhteissoitto ja –laulu eivät sinällään olisi olleet kuin puoli ruokaa, mutta kun lauluntekijänä Lucas on teemansa sisäistänyt ja vielä onnistunut useissa tapauksissa pukemaan väittämänsä mielenkiintoiseen asuun, en voi tätäkään kirjoittaessani suuremmin keskittyä negaatioihin, kun niitä ei edes etsimällä saanut löydettyä. Teemoista vielä sen verran, että vaikka Lucasin lauluissa on kosolti niin musiikillisia kuin tekstisisällöllisiä viitteitä folkiin ja country –ilmaisuun, on mukana myös aimo annos suoranaista punk –viestintää. Hän ei vain tuo teemojaan esille niitä megafoniin huutamalla, ja mikä parasta, osaa muotoilla laulettavastaan verrattomia käännöslausekkeita, joista malliesimerkkinä kuultiin mm. tuoreimman albumin avausraita ”Somebody loves you”.
En tahdo olla erityisesti kenenkään musiikki-informaatiota vastaan ja uskon, ettei Lucaskaan sen koommin pyri siihen, mutten voinut olla ajattelematta, millaisen antiteesin hänen sävykäs, tunnerikas ja luonteva musisointinsa luokaan monien tyhjänpaukuttajien annin suhteen. Jos taas tahtoo löytää positiivisen kulman illan aikana kuultuun, löytyy se siitä huomiosta, kuinka allekirjoittaneellakin on mahdollisuus löytää uusi suosikkiartisti, joku josta todella vaikuttua. Siis valtamerentakaiset kiitokset niin Lucasille kuin hulppeille kanssasoittajilleen. Uusia levytyksiä ja Suomen –vierailuja odottaessa kuuntelen ”Somebody loves you”:n vielä kerran.