Kirjoituksia Toivon kappaleista

Polte päästä paratiisiin

Kun joku tahtoo vimmaisesti auton jollaiseen hänellä ei olisi varaa, tai kun kolmentoista ikäinen tylsistynyt nuori haaveilee karkumatkasta, tai kun kokonainen kansa kääntää katseensa Suuren Johtajan puoleen, odottaen tyhjentävää vastausta ongelmiinsa, on kyseessä usein polte päästä paratiisiin. Paratiisiin pyrkivä hamuaa unelmaansa myös huonosti perustelluin keinoin, eikä aina saata olla realismin mestari.

Paratiisin polte on varmasti ollut vaikuttimena siinäkin, että minä aloin joskus yrittelemään laulunkirjoittamista: sävelmien ja sanojen kanssa oleilu edusti – ja edustaa yhä – maisemaa, jollaisessa voi ainakin hetkeksi onnellistua. Muttei aina ole vain siunauksellista yrittää laittaa laulujaan niihin muotoihin, jollaisista on päiväunensa nähnyt, kaikki on ja säilyy kahtalaisena.

Tuonkaltaiset huomiot olivat pohjana tälle laululle. Ainakin minä pyrin joko tosiasiallista maallista paratiisia päin – miten sen sitten tahtookin eri aikoina ymmärtää – tai henkisen tilan puhtauden keskiöön. Monet muut lajit, koirat vaikkapa, tekevät sen sujuvammin jo siksi että niillä on vähemmän vaihtoehtoja ja rajatumpi kyky hahmottaa eri mahdollisuuksia. Ihminen taas on useiden valintojen ja mielenjohtumien ansiosta kyvykkäämpi näkemään ulottuvillaan monia mahdollisia onnen avaimia, mutta ovatko ne lopulta sitä?

Tuo teemallisten paradoksien vyyhti sai minut kirjoittamaan aiheesta novellientapaisia laveita hahmotelmia juonenkuljetuksen mahdollisuuksista, ja niin päädyin siihen, mistä laulussa lopulta laulan. Toisinaan minulle on ollut hyvä pyrkiä mahdollisimman tarkoin määrittämään se, mistä tahdon laulaa ja missä miljöössä tarina tapahtuu, jotta voisin parhaalla tavalla tehdä juuri sen laulun, jonka tahdon tehdä.

Olen jo nuoresta iästä alkaen kuunnellut verrattain tarkoin, mitä laulaja laulaa, ja onko tarinan draama mielestäni tarkastelua kestävä vai ontto. Sama ajatus toteutunee omissa pyrkimyksissäni. Ajoittain palkintona on se vapautus, että tietäessään tarinan tarkasti voi sävellystyö olla hyvin luontevaa. Silloin kokonaisuuden eri jaksot ja niiden voima-arvot ovat valmiiksi oikeilla paikoillaan ja laulua rakentaessa tunnistaa mielestään turhat ainekset ja väärät suunnat luontevammin. Sellaisen laulunteon sivusta seuraaminen voisi vaikuttaa siltä paljonpuhutulta inspiraatiolta, tapahtumaketjulta, jossa laulu syntyy ikään kuin itsestään.

Musiikillisina viitteinä olivat ainakin irlantilaisten kansanlaulujen melodiikka, niissä kun on usein vaikuttavia, kaihoisia rakenteita ja tunnelmaltaan mielestäni juuri tähän tarina-aiheeseen sopiva kaikupohja. Samoissa lauluissa on toistuvasti murheellisia sävyjä, epäonnisia valintoja, mutta myös toiveikkuutta ja uskoa huomisen hyvyyteen. Sävellyksellistä kelttisointia lopputulokseen ei liene jäänyt niin paljoa, mutta tärkeintä olikin horisontissa päilynyt sävy, jota päin pyrin, ei lopputuloksen ´perinnetietoisuuden´ tavoittaminen.

Tämä, kuten kaikki muutkin levyn kappaleet on äänitetty niin sanottuna kertaottona. Jos olisin laulanut tai soittanut informaation eri raidoille, olisi lopputulos ollut varmaankin virepuhtaudeltaan tai tahteja matematiikkana tutkiessa tarkempi, mutta live-henkinen ajatus oli jo ehtinyt tuntumaan niin paljon todemmalta (ja siksi tärkeämmältä) tavalta tehdä tämäkin kappale, etten tahtonut palata ajatukseen mistään modernista levyäänittämisen mallista. Jälkiäänityksinä lauluun toki tallennettiin stemmaraita ja pari sävyttävää kielisoitinosuutta, mutta oleellisin sisältö, eli laulu ja säestys, on oma kokonaisuutensa ja hyvä niin. Tällaisella keikkatilannetta mukailevalla tavalla äänittää levyä ei ehkä saa yhtään täysin ´virheetöntä´ ottoa levylle mekanisoitavaksi, mutta onko se edes kovin tärkeää? Miksi levytetyn laulun tulisi olla muodoltaan ´täydellinen´, kun kukaan meistä ei sitä ole.

Ja lopulta: jos vaihtoehdoiksi annetaan virheiden etsiminen tai totuuksien tavoittaminen, kumpi tuntuisi vaivannäön arvoiselta?