Albumin nimikappale on aina jonkin erityismerkityksen omaava, muutoinhan se ei valikoituisi myös pääotsikoksi. Esimerkiksi muinainen Homo sapiens- pitkäsoitto – tutkielma silloisesta ihmisyyden mietevuosta – sai nimensä siksi, että se saattoi antaa ytimekkään peruslähtökohdan kaikille levyn lauluille. Rakkaus, joka oli albuminimenä itsellenikin naiivi, jopa yliampuvan yksinkertaistettu, päätyi nimeksi samoin perustein: kuvaavampaa nimeä levylle en löytänyt. Lukuisat vaihtoehtonimet olivat foneettisesti rikkaampia ja värikkäämpiin assosiaatioyhdistelmiin ohjailevia, mutteivät samalla tapaa tosia kuin rakkaus. Toivo olisi voinut olla nimeltään (levyllekin päätynyt) toivon kappaleita, mutta koin vaihtoehtoja pyöriteltyäni silkan toivon ytimekkäämpänä, sen viidessä kirjaimessa on enemmän innostavaa avaruutta.
Samat syyt koskevat tietysti itse laulua: jotkut kappaleet vain muotoutuvat olemaan tekijälleen paljon enemmän kuin vain kappale tehtyjen kappaleiden joukossa. Kuten tietyt elämän käännevaiheissa kuuntelemani toisten tekemät laulut ovat luonteeltaan erityisen merkityksellisiä, voi jokin oma kappaleeni omata tukun asioita kuultavien asioiden takana. Toivo on sellainen, jo siksikin, että etsin sen itselleni ´todellisinta´ muotoa verrattain pitkään. Kuten ihmiselon laajuudessa toistuvasti käy, voi yksilö jäljittää salatuksi kokemaansa ´jotain´, ja saattaa tunnistaa sellaisen kunhan se osuu kohdalle, muttei saata aiemmin tarkasti korvamerkitä asioita, joiden erityispiirteillä asia tai ihminen olisi etsintäkuulutettava.
Viime aikoina olen kysynyt itseltäni: ”miksi sen (minkä tahansa, oikeastaan) pitäisi olla helppoa?” Toivon määrittäminen, saati löytäminen, ei ainakaan sitä ole, puhuttiin ihmisistä, musiikista, teoista, tekemättä jättämisistä tai melkein mistä vain. Toivon löytämisen kysymys kuitenkin pysyy, se on lähtemättömissä ja mikä parasta, selvitettävissä, ainakin siksi kunnes toivo täytyy taas määrittää ja etsiä uudelleen. Jos ja kun toivonsa hetkittäiseksi ajaksi löytää, löytää kyllä paljon muutakin huomiseen luotaavaa hyvää.
Toivo (video)
Tuukka Temonen on mies Toivo –videon takana. Näkemyksensä kappaleesta on moneen suuntaan ampuva, aivan kuten videon metsästäjäryhmä. Katsoessani teoksensa ensi kerran hämmennyin, joskin erityisen hyvällä tavalla. Tuukka oli aiemmin ehtinyt kertomaan, millaista kokonaisuutta hän olisi rakentamassa, mutta lopputuloksen monitulkintaisuus yllätti silti. Itse en ole elämässäni metsästänyt kuin abstrakteja asioita, aseeseen tarttuminenkin on siviilipalvelusmieheltä jäänyt. Silti luulen ymmärtäväni kyllin kirkkaasti taideteoksensa näkökulmat. Oivallus piilotteli kahden tai kolmen katsomiskerran takana, mutta useimmat videothan tulevat katsojilleen tutuiksi jopa kymmenien kertojen toistoina.
Musiikkivideoiden varsinainen tehtävä on aina ollut olla markkinoinnin väline, jopa siihen pisteeseen asti, että valtaosa niistä ei ole muuhun kykene: jää vain elävää kuvaa, joka pyrkii teettämään ostopäätöksiä vastaanottajissaan. Kyseinen ilmaisumuoto voi olla paljon enemmän, mutta ollakseen sitä täytyy tekijän kyetä heittäytymään, ottamaan riskejä ja sekoittamaan luutuneimpia lainalaisuuksia. Eikö sen voi tehdä tälläkin tavalla? Mielestäni voi, ja se oikeastaan tulikin tehdä juuri tuolla tavalla.
