Kun huonot päivät päihittävät hyvät
ja kauniit kasvosi vääristyvät,
etkä totuuksia osaa ominas pitää,
eikä sydämessäsi liikahda mitään,
etkä vierelles tahdo kutsua ketään,
kun mietteesi mustimmat maan poveen vetää,
kun voimattomuus on olemuksesi herra,
etkä keskustella jaksa hetken verran…
Kun tuhoisa taivas on kaikkeutes yllä,
minä näen sen hyvin ja käsitän kyllä
ja kanssasi kiroan elämän ilveet
ja luoksemme pyydän nuo synkimmät pilvet:
Ne pisaroi,
tihuuttaa,
salamoi,
myrskyn nostattaa…
Myrsky huuhtoo jälkesi niin ettei
suru voi löytää sinua.

Myös läheiseen ihmiseen pettyä saa,
helpot huijaukset haaskalintua houkuttaa…
Niin tuo ystävä hyvä sun sydämees´ pesi
että hänelle uskoit myös luottamuksesi.
Hän luottamustas niin kuin jätteitä vaali,
tuo ystävä, niin kuin syöpä tai spitaali…
Sen myötä et helposti ihmiseen luota
vaan tulee se aamu, kun et mieti tuota,
kun turhuuden turhuutta mieti et illoin
ja yhtenä, ylväänä nousemme silloin
ja jätämme kauaksi taaksemme heidät
ja nauramme kun myrsky tavoittaa meidät.
Ja pisaroi,
tihuuttaa,
salamoi,
myrsky nousta saa!
Myrsky huuhtoo jälkesi niin ettei
suru voi löytää sinua.

Kun masennus makaa pedin pohjalla
ja kaipaus kolkuttelee sen alla,
sinä pyörität mietteitä, joissa oot maannut,
toivoen, et´ oisit takaisin saanut
ees´ muutamat minuutit, tunnit tai päivät
ja sanoa sanat, jotka ilmaan jäivät
ja koskettaa elävää ihoa vielä
ja palata kotiin ja hän olis´ siellä
ja kertoa, kuinka on rakkain ja parhain
ja yhdessä surra, et´ lähti niin varhain…
Minä kanssasi kiroan elämän lakia.
Tummimmat pilvetkin itkee sen takia…
Ne pisaroi,
tihuuttaa,
salamoi,
myrskyn nostattaa…
Myrsky huuhtoo jälkesi niin ettei
suru voi löytää sinua.

Kun pelkäät, että sulle jäi vain jämä,
että petosta on ihmisen elämä,
minä lakaisen roskat ja puhdistan pöydän
ja toivon rippeitä nurkista löydän
ja vien sinut parhaiden ystävien luokse,
jotka eivät milloinkaan karkuun juokse,
jotka avosylin sinut vastaanottaa,
niin muistat myös sen että hyvyys on totta,
ja unohdat pettymykset, turhat työskin,
näet elämän arvon ja omasi myöskin
ja saapua saavat nuo synkimmät pilvet
ja ilmatarten inhottavimmat ilveet
ja pisaroi,
tihuuttaa,
salamoi,
myrskyn nostattaa…
Myrsky huuhtoo jälkesi niin ettei
suru voi löytää sinua.

Rakkaus-levyn kappaleet:

Joskus lauluja tekevältä ihmiseltä kysellään, miten niitä lauluja tehdään. Tai kauanko laulun tekeminen kysyy aikaa? Vastaukset ovat usein pettymyksiä. Kysyjä saa ympäripyöreitä vastauksia, eikä se ole mikään ihme, sillä ainakaan minun tuntemillani laulunrakentelijoilla ei ole yhtä tiettyä muottimallia, joiden mukaan valaa laulunsa valmiiksi. Laulu rakentuu yleensä tekijänsä mukana: siihen vaikuttaa kaikki, mitä tekee, ketä tapaa, onko vähävarainen vai liikkeellä lihavin lompakoin ( - tämä tilanne onkin suomalaisella taiteilijalla harvinaisempi, mutta heitäkin kuuleman mukaan on - ), onko ollut terveenä vai sairastellut, millä mielin on elämäänsä elänyt, kenen kanssa suurimman osan ajastaan kuluttanut, mistä riemastunut, mistä pahoittanut mielensä. ( Yllättävän usein laulut eivät valmistukaan sen musiikin kaltaisiksi, mitä milloinkin intomielellä kuuntelee. Syy voi olla siinä että harva tahtoo ainakaan suoranaisesti plagioida jonkun muun tekemisiä. Puolivahingossa tehdyt yhtäläisyydet ovat tietysti asia erikseen. ) Tuntuu kuitenkin siltä, että useimmat laulut, fiktiivisetkin, ovat ainakin joiltain osin tekijänsä päiväkirjaa. Juuri siinä on myös vastaus siihen, miksi jonkun tekijän tai tekijäryhmän kappaleet eivät ole välttämättä yksi yhteen samanhenkisiä kuin heidän tai hänen kymmenen tai kaksikymmentä vuotta aiemmin aikaan saamansa laulut.

Laulu ei ole yhtä kuin tekijänsä, mutta siinä on todennäköisesti juonteita hänen mieltymyksistään ja tunne-elämyksistään, ja niitä on vaikea näytellä joksikin muuksi kuin mitä ne ovat. Siksi musiikki muuttuu; sen tekijät muuttuvat. Ja vain ani harva pyrkii pysyttäytymään kehdosta hautaan samanmoisena.

Tämä siis heittäytyvästä laulun rakentamisesta; sellaisesta, jossa laulun muovaaja haluaa todella sanoa jotain, esittää väittämänsä tai ihmetellä jotain mieltään vaivannutta pientä pulmaa. Tilausmusiikki on asia erikseen, ja sellaisen tekemiseen ei välttämättä laiteta niin suurta osaa itsestä. Vaikka toki toivoisin että niin tehtäisiin aina. Silloin lopputuloskin on todennäköisesti jotenkin riemullisempi, kokonaisempi.

Ajankäyttö on taas asia sinällään. Itse olen usein kuljettanut aiheita mukanani pitkäänkin, ennen kuin olen yrittää pukea niitä sointujärjestyksiksi, melodiaksi ja sanoiksi. Puhutaan joko viikoista, kuukausista tai joissain tapauksissa jopa vuosista.
Vuosista etenkin silloin jos aihe on sellainen ettei siihen tunnu lyhyellä aikajänteellä saavan oikeanlaista otetta ja tuntumaa, ei ennen kuin sitä eri kanteilta kosolti vatvottuaan uskoo olevansa valmis niin kutsuttuun työhön.

Myrsky on yksi pisimpään valmistamistani lauluista, ehkä kaikkein eniten aikaa kysynein.
Pohdiskelin jo viitisen vuotta sitten sen karkeinta hahmotelmaa, jonkinlaista pettymysten ja mielen happamuuden kehää, josta tahdoin lohduttaa sekä itseni että lauluni kohteen vapaaksi.
Kyseessä oli siis yritys kirjoittaa positiivinen manaus; viitata niihin vaikuttimiin jotka saavat elämän tuntumaan merkityksettömältä, ja luoda summauksen, joka osoittaisi toiveikkaan pakotien kaiken turhan moskan keskeltä.

Parisen vuotta sitten, joskus kevätseudussa 2004, sain idean laulun poljennosta. Kirjoitin siltä istumalta kolme a4-arkillista tekstiä, alkuillasta aamuyöhön asti. Ensin kirjoitin yhden sivun täyteen, ja merkitsin asian siltä osin tehdyksi. Mietin aikani, palasin muistikirjan ääreen ja raapustin sivun lisää. Ajattelin, että tässä runsaudenvuossa tulee kyllä riittämään editoitavaa, kaikki on nyt sanottu, ja päätin viimein mennä nukkumaan. Käsitin kuitenkin, että tekeminen on vielä kesken, ja väsymyksestä huolimatta, miltei automaatiokirjoituksena, tein vielä yhden arkillisen lisää säkeistöjä. Tekstimateriaalia olikin kertynyt enemmän kuin missään aiemmin kirjoittamassani kappalekokonaisuudessa. Siitä olisi voinut jakaa naapureillekin, säkeen kullekin, ja silti olisi omiin tarpeisiin jäänyt paljon sävellettävää. Tuntui kummalliselta. Unikaan ei ollut tulla, vaikka väsytti ja silmiä särki.

Minulle käy tuolla tavoin kovin harvoin. Tekstin kirjoittaminen ei ole vaivatonta. Ainakaan sellaisen tekstin, jota osaisi pitää kaksisessa arvossa viikkoa tai kahta myöhemmin. Tuo kyseinen teksti kuitenkin syntyi niin, ja runsasta jälkieditointia sekä muutamien vaihtoehtorivien kirjoittamista lukuun ottamatta en korjannut sitä oikeastaan lainkaan. Lyhentämistä se vaati kaikilta osin, sillä assosiaatiovirta oli todellakin niin mittava että sen olennaisinta ajatusta tuli täsmentää, mutta nyt, nuo leikkaukset tehtyäni, tuntuu laulu edelleenkin allekirjoittamisen arvoiselta.

Minkäänlaista selkeää sävellystä minulla ei kuitenkaan ollut, ainoastaan tietyt melodiset linjaukset, joiden pohjalle olin tekstin kirjoittanut. Nekin tuntuivat olevan enemmän poljentoa ja rytmiikkaa kuin niinkään melodioita, ja kitaraan en ollut tarttunut koko prosessin aikana. Vielä tuolloin en ollut myöskään tehnyt itseni kanssa työtä siitä, mitkä säkeistöt olivat tarpeellisia ja mitkä taas eivät niin hyvin palvelleet kokonaisuuden päämäärää. Siitä syystä laulu, tai se, mitä siitä tuossa vaiheessa olemassa oli, unohtui yli vuodeksi. Tai ei kai se varsinaisesti unohtunut; tuon tuosta mietin, miten tekisin laulustani laulun – millainen soinnutus ja melodiikka siinä loppujen lopuksi olisi, mitä se tarvitsisi? Pakotettu työ on kuitenkin töistä inhottavinta, ja niin minä päätin antaa ajan kulua.

Uusi vuosi 2006 vaihtui ja sairastuin niiksi parahiksi, ikään kuin sen kunniaksi, flunssatautiin. Monet tuttavat olivat jo aiempina viikkoina ehtineet pärskiä räkää ympäriinsä ja maata kuumetokkurassa sängyn omana, ja nyt minä liityin jonon jatkoksi. Flunssan jälkipuinnissa jotenkin oivalsin, että osa siitä melodiikasta, jota olin käyttänyt demovaiheessa, jo tekstiä kirjoittaessani, voisi hyvinkin olla tekstiä ja tavoittelemaani tunnelmaa tukevaa. Nukuin vieläkin normaalia enemmän, ja puolikuntoisena mietiskelin alinomaa lisää erilaisia melodisia linjauksia, jotka sopisivat alun alkaen laulelemieni joukkoon. Jotenkin päätin, etten tarvitse tällä kertaa sävellystyöhön edes kitarasäestystä tai soinnutusta, ennen kuin melodiat ovat asettuneet päässäni innostavaan pitkään linjaan.

Tervehdyin taudista, ja samalla ajatukseni laulusta ja sen rakenteesta eheytyivät. Päätin, soinnutusta etsiessäni, etten tarvitse mitään hienostunutta logiikkaa: ainoastaan säestyssoittoa, joka liikkuisi poljentoa ( joka oli ensimmäisenä, ja siksi ajattelin sen olevan elintärkeä myös loppuvaiheessa ) tukien. Kaiken hienostelun heitin hiiteen. Lopullinen valmiiksi kirjoittamisen työ vei ehkä viitisen tuntia, ja seuraavana päivänä harjoittelin ”valmista” kappaletta täyttä päätä.

Eli: kolmisen vuotta aiheen etsintää ja hahmotusta, parisen vuotta itseään työprosessia, ja yhteenlaskettua konkreettista työaikaa noin 10 – 15 tuntia. Ei siis edes kahta peruskestoista työpäivää. Siinä vastaus sellaiselle, jota mahdollisesti kiinnostaa tietää, kuinka kauan laulun kirjoittaminen vie.