Kuvat (c) Tomi Palsa. Kuvien käyttö ilman lupaa kielletty.

14.10.2009: Toivon julkaisupäivä Helsingissä

Keskiviikko meni oleellisen merkeissä, toisin sanoen laulujen soittamisen tuoksinassa. Kello neljältä – jolloin useat mahdolliset kuulijat taisivat olla vielä työnsä äärellä tai luopumassa senpäiväisestä toimestaan – aloitin Stupido shopin tiloissa, ilman äänentoistollista vahvistusta. Alustavasti oli kyllä tiedossa, että myymälässä olisi seitsemänpisteinen kaiutinjärjestelmä, mutta ajatus sen sivuuttamisesta voitti. Soittaessaan ilman pa:ta paikalle saapuneet joutuvat pakostikin kuuntelemaan tarkennetuin korvin, mitä milloinkin tapahtuu, ja Stupido shopissa se tuntui toimivan, kuten liikkeenharjoittajat olettivatkin. Ajatus levykauppakeikoista on kummallinen: miljöö ei ole todennäköisin ´keikalle´, joskin sen voi sellaiseksi yhteistyöllä saada. Stupidon kuulijani olivat vastaanottavaisen oloisia, joskin ottaessani askeleen tai pari heitä kohti, useimmat askelsivat saman verran taaksepäin. Tilanteen intiimiys saattoi siis olla melkein liikaa, etenkin niinä hetkinä kun tein ns. lähempää tuttavuutta joihinkin heistä. Tällaisia erityiskokemuksia toisaalta kaipaa ja toisaalta taas epäilee syvästi, mainitun ”voiko se kuitenkaan toimia” –mietteen takia. Stupidon (ja kello kuuden Äx:n) kokemus kertoi, että toki voi, aivan ongelmitta.

Siirtyminen Äx:n tiloihin oli suoritettava melko rivakasti ja siellä odottikin tuvan täysi kansanjoukko. Äx –kaupassahan on erillinen esiintymislavansa ja perinteitä kyseisenlaiselle toiminnalle, joten varmasti siitäkin syystä uteliaita osasi suunnistaa paikalle. Soitteleminen sujui yhtä luontevasti kuin Stupidon tiloissakin, johtuen myös siitä että soitettuaan juuri yhden minikeikan ei toinen samanmoinen taivu yliampuvan jännittämisen puolelle. Tapahtuman erikoisuus oli maahanmuuttajakaveri, joka tuntui suurestikin nauttivan iltamasta. Mainitsen asiasta, koska normaaliksi katsottavassa yleisössäni ei somalialaisia näy ja yksikin heikäläisiä on parempi kuin nolla. Tällä jatkumolla, jos sellaista siunaantuu, voitaneen joskus puhua meikäläisistä, mikä olisi tietenkin vielä hauskempaa.

Äx:n konsertti oli jo näyttämöllepanollisesti muodollisempi, joten samaa intiimiyttä kuin Stupidossa tuskin saavutettiin, joskin nimikirjoitusjono oli tällä myöhemmällä keikalla huomattavan paljon pidempi. Silläkään ei ole merkitysarvoa sinällään, mutta niillä lauseilla, joita signeerauksia raapustellessaan saa kuulla, on sitäkin enemmän. Vaikka niin minä kuin moni paikallaolija mietti ehkä hetkisen tällaisten levykauppakeikkojen hienoista vieraannuttavuutta, oli toisaalta palkitsevaa saada tietää siitä, miten merkitsevää musiikki voi heille joskus olla. Lopulta vain se on arvokasta, kaikki muu joutavanpäiväisempää.