Jyväskylä, Jyväskylä sinfonia, 7. 10. 2009
Timo Rautiaisen rintamakaverina
Tämä perinteestä poikkeava konsertti-idea esiteltiin Sinfonian taholta, ja siihen oli luontevaa tarttua. Vastaavia erityiskokemuksia ei osu kohdalle aivan joka vuosi tai edes kerran viidessä vuodessa, ja edellisistä samansävyisistä kokeiluista oli jäänyt niin paljon hyvää hihaan, etten empinyt hetkeäkään. Ymmärtääkseni alun alkaen oli puhe kolmannestakin vierailevasta vokalistista, mutta ilta taipui kahden kaupaksi. Ratkaisu oli ainakin sikäli onnistunut että kahden solistin valikolla molemmat saivat esitettäväkseen laajahkon otannan lauluja. Niin itseni kuin Timonkin ohjelmistosta suuri osa perustui Olli Rengon Heinola Sinfoniettalle sovittamiin lauluihin: valinta oli miltei pakollinenkin, sillä vajaan kahden tunnin materiaalin sovittaminen lyhyehköllä aikataululla ei olisi varmastikaan onnistunut, ainakaan hyvin. Siispä minä lauloin neljä laulua, jotka olin esittänyt jo 2005 Heinolassa, ja niiden rikastamiseksi viisi muuta; kaksi toivon kappaletta ja kolme ei-toivottua laulua. Kuten ymmärrätte, toivon ja ei-toivottujen ykseys innosti teorian tasolla ja tuntui se innostavan ainakin orkesterin jäseniä aivan samoin. Toivon kappaleita sovitti Jyväskylä Sinfonian Risto Keinänen ja ei-toivottuja taas Marzi Nyman, joka teki taannoin Tuusulanjärven kamarimusiikkifestivaaleille kuultuihin versioihin lihavoittamisia, joiden luonne vain kiteytyi moisesta. Ymmärrettävästi Nyman hieman empi moista – ajatellen, tekisikö hän hallaa äskettäiselle onnistumiselleen, ja sellaisia sopii tietenkin pohtia, joskaan nyt pelko ei toteutunut.
Harjoitusvaiheemme oli lyhykäinen; neljänkymmenenneljän soittajan kokoon saattaminen on haaste sinänsä ja aika on kallista, kun se saadaan onnistumaan. Jos taas asiaa katsoo siitä näkökulmasta, jossa jokaisen yksilön harjoitukset vuosien varrella lasketaan tuhansissa ja taas tuhansissa tunneissa, ei tehtävä ole mitenkään mahdoton. Suurin epäilys lankeaakin sen ylle, miten saisimme yhteisen sointimme ja laulujen sisäiset pulssit istumaan oikeille aloilleen. Suuri orkesteri on hitaasti syttyvä, ja rock –musiikin kanssa pelannut työläinen on taas kiirehtimässä maalia kohden jo aloittaessaan. Ratkaisu oli ainakin itselläni siinä ajatuksessa, että tulee vain lakata pelkäämästä, tälläkin kerralla. Laulut tulee soittaa niin kuin ne tulee soittaa ja järkeillä mahdollisimman vähän, siinä kaikki: edes sinfonia-anti ei ole matematiikkaa, vaikka vaatimustasonsa ollessa ajoittain melko korkea, niin voi erehtyä luulemaan.
Itse konserttipäivästä muotoutui pitkä, ja itseäni kiusasi jo edellisiltainen kurkun ja yleisen olon tukkoisuus. Ääni oli osiltaan santapaperilla hiotussa kunnossa, ja mietin pariinkin otteeseen sen kestävyyttä. Myös laulun ja soiton määrä yhden vuorokauden puitteissa oli – jos aivan realistiksi heittäytyy – rahtusen ylimitoitettu. Harjoitusrupeama alkoi aamulla puoli kymmeneltä, ja yleisölle avoin konsertti loppui yöllä yhdentoista seudussa. Väliin mahtui omaa harjoittelua ja yksi kenraaliharjoituksellinen konsertti järjestävälle taholle.
Asian plusmerkkinen kääntöpuoli oli rentoudessa, jonka paljo tekeminen aikaansaa. Kun rakenteeltaan haastavaakin laulua on läpikäynyt saman päivän aikana viisi kertaa, sen esittäminen konsertissa ei mietitytä. Ja toisin kuin alkuillan kenraaliversiossa, itse pääkonsertin yleisö oli erityisen vastaanottavaisen oloista, mikä taas loi luottavaista henkeä koko ilmanalaan. Tietenkin valintani, jossa osa kappaleista oli kuulijoille uppo-outoja, edusti vaativuutta, josta ei välttämättä jokaiselle kuulijalle jää käteen pelkästään palkkiollisia asioita, mutta tahdottuani tehdä niin oli luontevaa olla peruuttamatta valinnastaan. Eikä konsertissa, jossa kymmenille on kirjoitettu jokaiselle tahdille tarkat ja sävyiltäänkin ehdottoman ohjeelliset nuotit, voi tehdä hetken mielijohteen muutoksia saati vaihtaa kappaleita – soitetaan se, mikä on joskus menneinä kuukausina sovitettu ja sovittu. Jos asiat vaativat parantamista tai uusia näkökulmia, niitä voi pohtia vaikkapa seuraavan puolen vuoden kuluessa.
Konsertissa oli uniikki rakenne: kapellimestari Atso Almilan ehdotuksesta lauluja jaoteltiin yhden, kahden ja kolmen ryppäisiin, joiden vaihtuessa minä ja Timo vuorottelimme. Malli takasi sen, että toisenkin esityksiin sai keskittyä ja tuntea itsekin olevansa pieniä hetkisiä konsertissa kuulijan ominaisuudessa. Koska minähän olen osaltani ollut Timon kuulija monet vuodet, aivan siinä missä useat yleisön edustajatkin. Tuottajan tai tekstinkirjoittajan rooleissa en ole tietenkään voinut heittäytyä vain silkan intoilijan rooliin, mutta arvonantoa häneen niin musiikintekijänä kuin ihmisenä minulla on ollut jo vuosia. Kuunnellessani laulujaan ymmärsin taas, minkä takia.
Omalla kohdallani sama positiivinen ymmärrys täsmentyi tuoreiden laulujen kohdalla. Vaikka tein kappaleet esitettäviksi pienimuotoisesti, ne tuntuivat löytävän uudet, hyvin istuvat hahmonsa myös Sinfonian käsittelyssä. Kun sellaiselle lähtökohdalle saa vielä salin täydeltä yleisöä, on toivon oikealla puolella.
