Kirkko ja kaupunki –aviisin kolumnistipesti oli hyvä työsarka. Lehdessä oli yllättävän paljon antoisaa luettavaa, ja jo otsikkotasolla ajatus miellytti; enhän ole kovin kirkollinen (ainakaan jos se mitataan kirkossa käymisen perusteella), enkä sielunelämältäni kai kovin kaupunkilainenkaan. Ohessa on muutamia kolumneja, jotka sattuivat historian hämäristä vielä löytymään. Onpa ensimmäisenä jopa yksi luonnos kolumniksi, jota en tainnut koskaan lehteen asti tarjota.
Aiheina ovat mm. kunnallisvaalit, julkisen liikenteen lakko pääkaupunkiseudulla, menestyvien yritysten joukkoirtisanomiset, porvoolaisen perheenäidin päätös tappaa sekä itsensä että koko muukin perheensä velkataakan häpeän alla (kuinka moni vielä muistaa kyseisenkin tragedian?) ja niin edelleen.

Pari juttua, joiden lähtökohta on positiivisempi, on osunut kohdalle myös, mutta useimmiten olen nähtävästi päätynyt kirjoittamaan erilaisista epäkohdista tai sellaisiksi kokemistani asioista. Jos jotakuta häiritsee se, etten ole osannut vain ja ainoastaan ylistää elämisen ihanuutta, hänen kannattanee jättää seuraavat jutut lukematta.

Loppukaneettina on vuonna 2005 Arvo –lehteen kirjoitettu mietelmä, joka on viimeisimpiä ns. poleemisia kirjoituksiani – viimeisen vuoden aikana olen ollut vähemmän aikaansaava kolumnikirjoittamisen saralla.

Kenen joukoissa äänestit?

( Luonnos K&K –lehteä varten )

Toivon mukaan löysitte ehdokkaanne. Se voi olla vaikeaa, jos ei esimerkiksi
tuoreena kuntalaisena heistä mitään tiedä. Monen sortin esitteitä toi posti meillekin. Niissä on ollut ehdokkaan kuva, nimi, numero ja puolue. Epäröivä toivoisi selkeitä suuntaviivoja. Niitä, joita politiikassa enää harvalla on. Kunnes saapui se selkeälinjainen, vetoava vaaliohjelma. Sen mukaan pienen kaupunkimme pääkadun lämmittämisajatus on suuruudenhulluutta. Sen sijaan kaivovesitutkimuksien pitäisi olla ilmaisia niille, jotka ovat omavaraisten kaivojensa varassa. Hyviä huomioita molemmat. Ja: kaupungin pitää säästää omakotitaloja myös vuokra-asumisen tarpeisiin; kaikki vuokralle ajetut eivät halua asua kerrostaloissa. Tasa-arvoinen ja kannatettava ajatus. Kuten sekin, että ikääntyvän väestön tarpeet on huomioitava paremmin: esimerkiksi "vuokrankorotuksien suorailmoitus Kelaan, jotta asumistuenkin korotus huomioitaisiin jo siellä". Humaani näkökohta, mietin, ja luen edelleen: perusturvan tasapuolisuus on tutkittava. Etenkin lapsiperheiden tarpeet on huomioitava. Ihmisiä hyppyytetään kohtuuttomasti luukulta toiselle: tästä on tehtävä selvitys, ja sitten loppu. Lukija on jo juoksemassa äänestyskoppiin, muttei malta, kun ilosanoma jatkuu. Ohjelman mukaan pitää selvittää, ettei kaupunki hairahdu vastaisuudessa kultaisiin kädenpuristuksiin johtajatasolla. Meillä ei ole varaa maksaa suuria summia virasta muualle lähteville. Ei niin, mietin minäkin. Siis mikä on tämä puolue? Vasemmistoliitto? SKP? Kun monistetta kääntää, ehdokkaat esittäytyvät, ja otsikko uhkailee yhteiskunnallisesta rappiosta muukalaistulvan uhatessa.
Suomen Kansan Sinivalkoiset ehdokkaat ovat avoimia myös rasismissaan, ja minun tekee mieleni potkia seiniä. En minä voi heitä äänestää, en hyvällä tahdollakaan. Mutta jotain tämän täytyy kertoa politiikkamme tilasta, kun ainoat selkeäsanaiset ehdokkaat ovat joko fasisteja tai piirroshahmoja, Aku Ankan malliin.

Laittomat lakkoilijat

( Kirkko ja kaupunki, marraskuu 2004 )

Kotimaisessa mediassa ehdittiin vatvomaan paljonkin sitä, mikseivät bussit hetkiseen kulkeneet. Happamat naamat antoivat kahtalaisia lausuntoja. Linja-autokuskit puhuivat tilanteesta työtaisteluna, työnantajat taas laittomana lakkona. Työtaistelun termin kyllä ymmärtää, mutta millainen on laiton lakko? Syntyykö laiton lakko silloin kun lakon alkamisajankohta ei ajoitu esimerkiksi mönkään menneiden neuvotteluiden jälkeen, vai määrittyneeköhän lain rikkominen jotenkin toisin? Toisaalta: milloin lakolle voidaan antaa ´laillisuuden´ leima? Silloinko, kun työnantajat suovat sille esimerkiksi ajoituksellisen siunauksensa? Milloin sellainenkaan aika voisi olla? Milloin heille mahtaisi parhaiten sopia? Kesän hiljaisimpana ajankohtana, ehkä? Joulun pyhinä? Maailmanlopun sattuessa? Ja voiko mikään lakko olla työnantajapuolelle milloinkaan mielekäs, laillisuudesta viis? Olemmehan oppineet jo varhain ymmärtämään sen, että laki ja laillisuus ovat vain sanoja, jotka voidaan poistaa käytöstä, jos hallitsevan joukon etu sitä vaatii. Sen sijaan piskuisimman piipertäjän, tässä tapauksessa bussikuskin, tulisi tyytyä osaansa. Se on hänelle annettu eikä siitä tulisi olla valitus-, saati lakko-oikeutta. Ne, joiden ääni kuuluu muutenkin, saavat vaatia, muut eivät. Tai tulevat leimatuiksi laittomasta lakkoilustaan.

Näitä laittomia lakkoja, ainakin vertauskuvallisia sellaisia, järjesti muuan Jeesus nasaretilainenkin aikoinaan. Hän kaatoi rahamiesten pöytiä ja messusi muissakin tilaisuuksissa vahvimpien mielipiteitä ja valtaa vastaan. Ja eipä aikaakaan, kun jo lakkoileva elämäntapaintiaani nostettiin ristille riippumaan ja suurmiehet pesivät kätensä, kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti.
Outoa, ettei näin vanha tarina näyttänyt bussikuskeille ns. kaapin paikkaa. Vai olisiko sittenkin niin, että jotkut eivät menettäneet toivoaan kansanvallan vaikutusmahdollisuuksista, olivat heidän keinonsa ´laillisia´ tai eivät.

Jotain, mihin uskoa

( Kirkko ja kaupunki, elokuu 2004 )

Viime aikoina olen kuluttanut Bob Dylanin levyjä. Radiosta tai anniskeluravintoloiden jukebokseista häntä ei juuri koskaan kuule, vaikka menestyksekäs ura on kestänyt yli 40 vuotta. Syyt ovat selvät. Vanheneva, uurteita keräävä mies ei oikein sovi idoliksi nuoruutta palvovaan maailmaan. Sisällöllisesti hänen materiaalinsa on liian monisäikeistä ohimennen kulutettavaksi, ja toisaalta musiikin karu muoto on vaikeasti myytävissä. Formaateista kiinnostuneelle musiikkimedialle pitäisi pystyä tarjoamaan sekä positiivinen poljento että lyhyt muoto, ja sikäli maailmat eivät kohtaa.

Dylan laulaa politiikasta, ikääntymisestä, rakkaudesta - lyhyesti sanottuna elämän salaisuuden etsimisestä. Toisinaan näyt ovat apokalyptisia. Valtaväestön vahvimmat tahtovat eristää poikkeusyksilöt omiin eriöihinsä, ja samaan aikaan alati nouseva tulvavesi on vaarassa huuhtoa kaiken mennessään. Kaiken sekavuuden keskellä rakkaudella voisi rakentaa parempaa, muttei sekään helppoa ole.
Dylan on laulavana runoilijana omaa luokkaansa; eräänlainen rockin Shakespeare. Jos pitää popmusiikkia lapsellisena viitekehyksenä, voi tarkistaa kantaansa hänen levyihinsä perehdyttyään. Mutta mikä tärkeintä, tuo musiikki luo uskoa ihmiseen ja elämisen merkitykseen, ja keitoksia tarjoillaan sopivina annoksina koomillisuutta ja traagisuutta yhdistellen.

Joku voi pitää tätä rienauksena, mutta sakraalisimmillaan Dylanin musiikki toimii minulle samoin kuin epäilen Raamatun saavan jonkun sellaisen lukijansa joka uskoo siihen. Molemmissa, niin suuressa kirjassa kuin näissä äänilevyissäkin, on hyvän ja pahan taisteluita. On köyhä, mutta ajoittain onnesta huumaantuva kiertolainen ja päälle päätteeksi värikästä, innostavaa kieltä sekä moraalifilosofisia tarinoita. Toinen niistä ei ole Jumalan sanaa, mutta näinä aikoina on erityisen arvokasta, jos on edes jotain, mihin uskoa.

Yritä, poika, yritä!

( Kirkko ja kaupunki, syyskuu 2004 )

En ole koskaan kokenut saavuttaneeni juuri minkään tason viisautta, mutta viime aikoina olen tuntenut itsensä entistä tyhmemmäksi. Syy on siinä, etten saata mitenkään ymmärtää suuntaa, johon tavallista palkansaajaa ajetaan. Mitä suurempi toimija, sitä suurempia määriä se todennäköisesti irtisanoo, ja sitä laajempia huononnuksia se kohdistaa pienimpiin toimijoihinsa. Tilanteeseen liittyvissä keskusteluissa korostetaan aina yrittämistä, pinnistelyä eteenpäin. Kilpailukyky vaati tätä, tase oli oletettua huonompi, ja jokaisen tulee nyt vain yrittää. Yrittäjyyttä suositellaan jo koulun penkeillä istuvillekin, mutta edellinen pankkikriisi opetti useimmat epäluuloisiksi. Pankit kyllä selvisivät, useimmat yksityiset ihmiset eivät. Lapsetkin tietävät, ettei pienempää saa lyödä, mutta iän myötä sellainen unohtuu. Ja yrittämisen tuoksinassa käytetään kaikki keinot. Myös matalapalkkamallia lanseerataan innolla. Työnantajan onkin mieluisaa palkata tekijä tuhannella eurolla kuussa, mutta pääkaupunkiseudulla, jossa vilkkaimmat työmarkkinat ovat, on aika vaikea pärjätä sillä rahalla. Vuokrataso on mitä on, hintataso samoin. Saa olla melkoisen yritteliäs selviytyäkseen. Eikä niilläkään, joilla on vielä joku asema ja sitä myötä varaa esimerkiksi tietokirjan ostamiseen, taida olla kovin hyvä olla. Yritin parin viikon aikana ostaa niin Helsingin kuin Kuusamonkin kirjakaupoista Juha Siltalan "Työn huonontumisen lyhyt historia" -teosta. Loppu, kaikkialta. Molemmat painokset. Kolmannesta erästä sain viimein minäkin omani. Otin asian puheeksi myyjättären kanssa, joka totesi asian olevan niin lähellä niin monia, että jokainen kauppaan sisään kävellyt on ostanut juuri Siltalan kirjan. Mutta kenen sitäkin kirjaa tulisi lukea? Jos tietää huonon olonsa jo entuudestaan, ei sitä tarvitse kirjoista kerrata. Mutta vaikkei tätä käsitä, täytyy jatkaa yrittämistä. Koska muita vaihtoehtoja ei ole.

Poliittista jälkipyykkiä

( K & K, kesäkuu 2004 )

Ei tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa, kun näki EU -vaalitulokset. Nukkuvien puolueen ja Aku Ankkaa äänestävän ryhmän pitää olla todella laaja, jotta saimme sellaisia edustajia kuin taas saimme. Aina muistetaan muistuttaa, kuinka tärkeää on antaa äänensä. Ei sovi valittaa asioiden tilaa, jollei äänestä! EU- ja kansanedustajat ovat kansan palvelijoita, senhän sanoo jo edustajan termikin, ja kuinka hän tietää miten edustaa, jollei kansa ole häntä äänestämällä muistuttanut? Ehkä näinkin, mutta terve järki puhuu toistakin kieltä. Useimmat eivät äänestä kommunisteja, vaikka hengessä vasemmalla olisivatkin, koska eivät usko kyllin monen muun äänestävän. Siinä menee hyvä ääni hukkaan. Samalla logiikalla monet muutkin menettävät tukeaan. Ja kun suuri osa joukosta on menettänyt uskonsa koko touhuun, on lopputulos edessä.

Kokoomus juhlii, ja toki heidän äänestäjillään on enemmän syytä äänestää, kun on, mistä jäädä paitsi. Köyhimmille alkaakin olla jo aivan se ja sama. He eivät usko poliitikkojen edes ajavan yhteistä hyvää, vaan hurjimpien salaliittoteorioiden mukaan he palvelevat ensisijaisesti teollisuuden etuja. Siltä minustakin on aina silloin tällöin tuntunut, vaikken köyhin tai kipein taida ollakaan.
Esimerkiksi Sonera -jupakan aikaan mietin jälkiviisaasti mallia, jossa voisi tehdä katugallupia aiheesta "jos sinulla ja perheelläsi olisi mahdollisuus ostaa ilmatilaa Saksasta, 1000 euroa päätä kohden, olisitko halukas tekemään kaupat?" Kansankielellähän asia oli tämä. Kysyjälle olisi varmasti tarjottu hyvän kallonkutistajan yhteystiedot. Mutta kun saman asian järjestivät Sonera ja poliitikkomme, kaupat tehtiin ja päälle hurrattiin. Puhelinverkkojen rakentamiseen ei rahaa riittänyt, mutta senkin katastrofin äärellä yritettiin lähinnä jäljittää nimimerkin takana piilottelevaa paljastuskirjailijaa. Eli pientä ihmistä. Joten ei aina sovi ihmetellä, jos joku tuttavasi ei enää äänestä. Ehkä hänkin on jo niitä, jotka eivät tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Suurenmoista on...

( K & K, maaliskuu 2004 )

"Suurenmoista on ihmisen olla tietoinen omasta erinomaisuudestaan, tavoitella ylellisyyttä, elää rikkauksien keskellä muiden kadehtimana ". Jotenkin tuo lause kuulostaa rumalta, vaikka se kuvaa esikuvallista mallia ihmisen toimia. Vai emmekö me muka tavoittele elämää, joka tiivistyy suurin piirtein tuohon lauseeseen?

Toimittajat luovat viime kädessä sellaisia juttuja kuin tahtovat, eikä kaikkea lukemaansa todellakaan tule uskoa, mutta Miss Suomen haastattelussa ollutta tunnustusta "kadehdin ihmisiä, joilla on hieno talo ja kallis auto" en osaa epäillä tällaisena aikana, tällaisessa Suomessa. Harvahan meistä kadehtiikaan henkistyneitä ja kaikesta maallisesta luopuneita munkkeja, jotka tarkastelevat elämää puistokemistien varallisuustason ja yhteiskunnallisen aseman lokerosta. Olemme siis tulleet pisteeseen, jossa aine on kumonnut hengen, ainakin väliaikaisesti.

Munkeista puheen ollen, minulla on jotain tunnustettavaa. Alkulauselmani oli mukaelma, ja Yoshida Kenkon alkuperäinen ajatelma vuosimallia 1330 kuuluu seuraavasti. " Suurenmoista on ihmisen olla vaatimaton, kaihtaa ylellisyyttä, elää köyhänä havittelematta maallista mainetta ". Tämä lause kuulostaa ylevältä ja kauniilta. Miksi me emme siis elä kenkolaisittain, kieltäymyksen opin kautta?
Moraalisten kysymysten miettimisen ei tarvitse olla yksisilmäistä moralisointia, vaan moraliteetin etsintää, vaikka se ensin mainituksi usein leimataankin. Meidän on taatusti vaikeaa tehdä hyviä tekoja, sillä laumaelukoina me toimimme kuten olemme lauman vanhemmilta oikeaksi oppineet. Jo lapset opetetaan, ei itsellisiksi, mutta itsekkäiksi. Ei siis ole tähtitieteellinen hämmästys, että meistä tulee niin lyhytnäköisiä oman takapuolemme tarkastelijoita kuin tulee. Mutta me voisimme tehdä toisinkin, antamalla edes muutaman ajatuksen elämänmallimme kriittiselle tarkastelulle. Haastavaksi matkaoppaaksi toisenlaisen hyvän elämän mahdollisuuksille suosittelen teillekin "Joutilaan mietteitä" -teosta. Se ei ehkä muuta mitään, mutta voitte ainakin sanoa kurkistaneenne toiselle puolen. Itse olen alkanut epäillä, olisiko siellä kuitenkin viihtyisämpää.

Kun joulu on

( K & K, joulukuu 2004 )

Minulle läheisissä ihmisissä on pari tapausta, joita joulu kerrassaan inhottaa. Kyse on lahjakulttuurista. Yksi ei voi sietää sitä, että lahja on ostettu vain itsensä lahjan ostamisen vuoksi. Tällöin lahjan antaja on vain tahtonut täyttää laiskasti sen rituaalin että jotain on hankittava, ja niin ollen haaskannut rahaa joutavanpäiväiseen.

Toinen inhoaa materialistista joulukulttuuria ylipäätään, tapaa hukuttaa ihminen tavaraan. Eikä onni toki omistamisesta synnykään, pikemminkin päinvastoin. Runsaudenpula on ainakin itselleni tuonut aika ajoin moraalisen krapulan, ja vuosien vieriessä tarvitsee entistä vähemmän: on jo ehtinyt hankkimaan kaiken tarvitsemansa ja paljon tarpeetontakin.
Kun edelliseen liittää hiostavat supermarket-ostoskokemukset ja muut vereksellä tapahtuvat joulujärjestelyt siivoamisineen ja aattoillan täydelliseksi tekemisen pohjustamisineen, ei ole ihme että muutamat ovat loppua kesken.
Huonoimmillaan joululle käy niin kuin liian pitkään odotetulle kesälomalle; suuret odotukset eivät voi mitenkään täyttyä, ja käteen jää pettymys.

Tahtoisin kuitenkin toivoa, ettei kovin useaa alkaisi kalvamaan samanlainen pessimismi. En itsekään ole mikään jouluihmisen perikuva, mutta vetäytymisen ja hiljentymisen aika tarjoaa ainakin sen hyvän, että antaessaan itselleen oikeuden olla odottamatta mitä täydellisintä aattoiltaa, voi saada paljonkin. Jouluna kaikki sentään pysähtyy hetkiseksi, ja jos on mahdollisuus viettää se hetki katto päänsä päällä ja itselleen läheisten ihmisten parissa, on oiva mahdollisuus nähdä tuo seisova aika positiivisessa valossa. Tarvitseeko siihen lahjavuorta, pukkia, kinkkua tai edes joulun kynttilöitä? Tuskin. Jos voi ajatella: "tämä riittää minulle", ja osaa iloita siitä ettei kukaan juuri nyt tarvitse tai käskytä itseä, on joulun sanoman tärkein osuus täytetty. Rauhaisaa hengähdyshetkeä teille kaikille.

Jaetun maan taktiikkaa?

( K & K, heinäkuu 2005 )

Porvoon tragedian pöly on jo laskeutunut, joten sen herättämistä ajatuksista voinee kirjata muutaman ylös. Kertyneinä olivat siis 120 000 euron velat, ja perheenäiti teki päätöksensä. Kun seuraa medioita, jossa tapausta eniten ruodittiin, törmää tuon tuosta tapauksiin, joissa jonninjoutavilla, itseään liikemiehiksi kutsuvilla ihmisillä on velkaa moninkertaisesti, suut ja silmät täynnä. Haittaako se heitä? Miettivätkö he kunniaitsemurhia? Eivät toki.

Toiset ottavat helpon rahan, laillisesti tai laittomasti, vailla sen suurempia omantunnontuskia, ja toiset yrittävät ontua vähillään sen minkä jaksavat kunnes on aika tehdä päätöksiä, usein niitä lopullisia. Niin kutsutun kansan valtaosa kantaa mukisematta pankkivelat ja muutkin talousvisionäärien heidän eteensä järjestämät taakat. Oudon hyvin he jaksavatkin, kuljettavat korsiaan kekoon puhumattomina ja valittamatta. Vaan kuinka kauan vielä, ja kenen keko se on?

Samoissa uutisissa on virtanaan vaatimuksia viikonloppulisien lopettamisista. Työntekijöitä on myös liian vaikea irtisanoa. Muutamat ay-liikkeet hangoittelevat vastaan ja yrittävät taata pienten oikeudet suurien tekijöiden edessä, mutta vanha maailma horjuu jo. Kasvava kilpailukyky on saavutettava, ja se vaatii hintansa. Ehkä meillä ei kohta enää ole varaa tutuiksi tulleisiin terveydenhuoltoon, sairaslomiin, sosiaaliturvaan, ei edes eläkkeisiin.

Kaikki säälittelevät perhettä, jonka loppu oli niin tyly. Voivottelu ei kuitenkaan auta, he eivät palaa. Ainoa mahdollisuutemme on pyrkiä säilyttämään maa, jossa vastaavat tragediat eivät olisi mitä todennäköisimpiä. Olemmeko me kykeneviä siihen, ja onko siihen edes halua?

Sanoista

( Arvo – lehti, marraskuu 2005 )

Kun liikun ihmisten ilmoilla, tulee aina silloin tällöin joku kummastelemaan,
mistä ne minun omituiset laulutekstini oikein kumpuavat. Kuinka kukaan voi keksiä sellaisia? Vastaukseni on aina tylsä ja heikosti mitään valaiseva, sillä en voi muuta kuin vastata tekstieni olevan sarja arkisen elämän havaintoja. Toki minä leikkaan ja liimaan niitä toisiinsa, sekä lisään puolet petäjäistä, jos tarve vaatii, mutta niiden kirjoittamiseksi ei tarvitse syödä tajuntaa laajentavia sieniä tai ryypätä raivokkaasti. Riittää, että havainnoi, ja tekee sitten työtä saattaakseen yhteenvedot ihmisten tutkittaviksi. Mielenilmaukset ja omat päätelmät eivät siis edusta minkäänlaista salatieteen haaraa. Ajoittaisesti olen törmännyt myös lauluntekijöihin, joille tekstien kirjoittaminen tuntuu ylivoimaiselta, mikä on jo paradoksi sinänsä. Syy piilee heidän uskossaan, jonka mukaan heillä ei ole mitään sanottavaa. Vaikka jokaisella meistä kyllä sanottavaa riittää. Etenkin kapakkakeskusteluissa käsittää hetkessä, että jokaisella on mielipiteitä.

Nouseekin kysymys, kuinka niin useaan on onnistuttu kylvämään epäluulo omien mielenilmausten "arvoa" tai "arvottomuutta" kohtaan?
Joku ei ehkä osaa laulaa tarkasti nuotilleen, ja se siitä: nuottipuhtaan laulamisen lahjaa ei ole kaikille suotu. Sen sijaan jokainen meistä on täynnä ajatuksia ja väittämiä siitä, miten asioiden tulisi olla, ja moninaisiin oivalluksiin pystyy kuka tahansa, se ei ole mistään lahjakkuudesta kiinni. Silti moni pitää kiinni harhauskostaan jonka mukaan omat mietelmät ole julkituomisen arvoisia. Parhaiten tämä turha ajatusten itsekontrollointi näkyy siinä, etteivät sen ilmentymät näy juuri missään. Vaikka koko maa makaisi henkitoreissaan, ei kansa taatusti nouse barrikadeille. Harva nousee ylös edes tarttuakseen kynään. Vaikka kuka tietää paremmin pitkäaikaistyöttömän tunnot kuin hän itse? Kuka todella ymmärtää avohoitopotilaan tilannetta, tai asunnottomien osaa? Meillä kyllä riittää esimerkkejä heistä, joiden ääni ei kuulu eikä näy missään. Onko heihinkin tartutettu vankkumaton usko siitä, että politiikan tekijät ja kauppamiehet tietävät paremmin, sekä ehkä heidän lisäkseen muutamat julkiset persoonat? Hekin ovat näkyviä pitkälti sanojensa ansiosta.

Miksei jokainen meistä kirjoita, ota kantaa, ja sitä myötä pyri rakentamaan parempaa, mieluisaa maailmaa? Eikö kannata, eikö maksa vaivaa? Jos ei, niin miksi sitten ei? Minä tunnen eräänkin putkimiehen, jonka aforistiikka ja järjenjuoksu on useaa julkista persoonaa mielenkiintoisempaa ja antoisampaa, politiikan lausuntoautomaateista puhumattakaan. Hän ei voi olla ainoa, se ei yksinkertaisesti ole mahdollista.

Näinä aikoina pitäisi toistuvasti mieleen palauttaa se vanha lauselma, jonka mukaan kukaan meistä ei ole ihmistä kummempi. Ehkä sitä myötä jokainen voisi muistaa, ettei meidän tarvitse olla hiljaa. Kaikilla on sama sananvapauden oikeus kuin vaikkapa näiden rivien kirjoittajalla on, eikä sen käyttämistä tarvitse hävetä.