PROLOGI KOLUMNEILLE

Kolumnit ovat aina aikansa kuvia; niiden olisi hyvä olla kiinni siinä hetkessä, joissa niitä kirjoitetaan. Samainen tekijä saa ne vanhenemaan nopeasti, eikä kirjojen koostaminen kolumneista ole siitä syystä useinkaan kovin perusteltua.

Ajan hammas on nakerrellut seuraavienkin juttujen reunamia, mutta siitä huolimatta: muutama juttu vuosimallia 2001.
Maailma ei ole tehnyt täyskäännöstä parempaan kuluneina viitenä vuotena, ja jollei muuten, niin muutamia saattaa kiinnostaa, millaisista tarinoinneista mahtoikaan olla kysymys Martikaisen Uutislehti 100:n kolumneissa. Seuraavanlaisista.

Mestarit lakkoareenalla - laskekaa leijonat irti!

( UUTISLEHTI 100, elokuu 2001 )

Lääkärilakko saatettiin päätökseen, ja hyvä niin. Työmies onkin palkkansa ansainnut. Sovittelijaosapuoli esitti tv -uutisissa kainon pyynnön, ettei lakkohuuma valtaisi muita työntekijäryhmiä. Taas alkaa kotikatsomossa vanne kiristää päätä. ´Lakko´ näkyy olevan päättäjillemme jo pelkkänä sananakin miltei yhtä pelottava kuin sanojen varsinainen hirviö, ´anarkia´. Jotkut intelligentsian edustajat keksivät käydä vaatimaan kaikkien lakko-oikeuksien rajoittamista, ja mikäpä on asetellessa lisää rajoitteita, kun ne eivät päädy koskemaan vaatijaa itseään.

Mutta ovatko lääkärit ainoa alipalkattu joukko maassamme? Terveydenhuollon piirissäkin työskentelee lukematon määrä väkeä, jonka palkkauksesta puhuminen ei kestä päivänvaloa, eikä aurinko heidän pankkitiliensä risukasoihin juuri paistakaan. Tulee miettineeksi, mikä mahtaa olla työyhteisön henkinen ilmapiiri, kun saman katon alla kulkevat palkankorotuksen saaneet lääkärit ja palkkakuopassa kompuroivat hoitajat, joille muistutetaan, että lakkoilu on ikävää ja epäsolidaarista, ja katsotaanpa sitten jokusen vuoden päästä mitä sille teidän asiallenne oikein voitaisiin tehdä.

Hyvinvoinnin summa ei ole koskaan ollut vakio, sen tietää jokainen, mutta surullista meidän ajassamme on se, ettei hyvinvoinnin piiriä saata saavuttaa kuin voimakas yhteisö. Meillä hallitsevat viidakon lait. Tekee mieli lainata pohjoisen Radiopuhelimet -yhtyeen aihetta sivuavaa tekstiä: "koira istuu kehässä, on edessä vanha luu. Se on sitä yhteistä, se on kaluttu loppuun".

Tosiasiassa hoitoalan lakkoilemista ei kannata pelätä, sillä heille ei tule muodostumaan reaalisia mahdollisuuksia sellaiseen, he ovat siihen liian heikossa asemassa. Sillä mistäpä löytyisi se rahamäärä, joka kannattelisi tuon joukon aineellisesti kituliaan lakkoajan yli? Sellaista ei missään ole, eikä näillä näkymin myöskään tule. Lähtökohtaisesti heikoilla oleva saa meillä heikkona pysyäkin, ja odottaa mannaosuuttaan lunastettavaksi sitten joskus taivaan ilossa.

Suomalaisen kansanluonteen tuntien näitä altavastaajiamme saakin vielä kelpo tovin hutkia ruoskalla pitkin selkää, eikä väki osaa kuin totella kuuliaisesti. Mutta ehkei tämänkään onnen ikuiseen jatkuvuuteen ole täyttä luottamista?
Jonain päivänä nurkkaan ajettu joukko ehkä keksiikin alkaa vaatimaan enemmän, joko hyvällä tai pahalla. Silloin ei anarkian äärellä auta kaunis puhe solidaarisuudesta tai yhteisestä hyvästä. Etenkin kun sellaista ei ole aiemminkaan heidän näköpiirissään ollut.
Voi toki olla, että tuolloin syntyy rumaa jälkeä, mutta eihän tässä hitaan hengiltä hivuttamisen järjestelmässä ei ole ollut kysymys kuin siistimmästä toimintamallista.
Sitä paitsi aiemmillekin sisällissodille on laulettu komeat muistolaulut, ja muutaman pään harteilta hakkaaminen tulee todennäköisesti vain puhdistamaan ilmaa. Meillä on alkanutkin olla jo melko ummehtunutta.

Iso hyvä susi ja informaation ihmemaa

( UUTISLEHTI 100, syyskuu 2001 )

Mikä on mielenkiintoista tiedonvälityksessä? Se, mikä kirjoitetaan muutamalla lauseella reunapalstalle, tai se, mikä jää kokonaan kirjoittamatta. Ja etenkin se, mitä uutisointi tahtoo valinnoillaan meille sanoa.

Amerikkaan kohdistunut isku, josta on hyvästä syystä paljon jauhettukin, on toki tragedia, mutta mikä saa meidät varpaillemme juuri nyt? Mikä tekee tästä terroriteosta näin arvokkaan uutisaiheen? Kaikki hutut ja tutsit, serbit, kroaatit ja muut epäihmiset ovat saaneet tappaa toisensa miltei sukupuuttoon kaukaisissa kotimaissaan, mutta me emme saa heidän onnettomuuksistaan näin seikkaperäisiä selontekoja koskaan, vaikka ihmisiä lahdataan pahimmissa kriisipesäkkeissä tuhansia joka luojan päivä. Iltapäivälehden toimittaja kertoo muistavansa World trade centerin pommi-iskun tapahtumahetket lopun ikäänsä, koska oli painellut vessaan itkemään. Mutta käsi ylös, kuinka moni on vuodattanut kyynelhelmiään kaikille niille Afrikan nälänhädän kauhukuville, joita uutiset ilta illan jälkeen näyttää? Niin, mehän olemme nähneet niitä kuin uusintoina jo vuosikymmeniä. Olemme tottuneet, ja turtuneet. Emmekä tahdo selontekoja niistä murhenäytelmistä siitä yksinkertaisesta syystä, ettei meitä edes kiinnosta.

Uutiset viestivät, kuinka me New Yorkin tai Washingtonin draamoista lukiessamme otamme osaa ja tahdomme sitä myötä suojella elämää. Mutta emme toki mitä tahansa elämää, vaan sitä, jonka kaltaista elämme itsekin. Se koskettaa meitä, ja sen äärellä alamme jo siunata pyhää sodankäyntiä terrorismia vastaan. Terrorismin vastainen taistelu onkin nyt tärkeää ja siihen on uhrattava kaikki voimavarat, sillä länsimainen elämänmalli on nyt uhattuna. Se ei meitä juuri naurata. Niin kauan kuin terrori juhli joutomailla, oli se meille yksi lysti: vinjettiuutinen banaaniviljelyvaltion massamurhista, jota kukaan ei lukenut. Mutta kun pikkuamerikat alkaavat pelkäämään saman kohtalon osumista omalle kohdalle, komiteat kokoontuvat, lauselmia laaditaan, informaatiotulva kirkuu kuinka asialle tulee tehdä jotain ja heti.

Elämän suojeleminen ei ole tasavertainen laji, eikä hyvyyden määre ole vailla abstraktiota.
Amerikka on suurin ja kaunein, etenkin kun sen ykkösmies toistelee kuin paikoilleen juuttunut levy, kuinka kysymys on hyvän ja pahan taistelusta. Bush on jäänyt nuoruutensa Walt Disney -piirroselokuvien maailmaan, jos hän uskoo puoliakaan siitä mitä saarnaa. Hyvää hyvyyttäänhän hänen edeltäjänsä ovat miehittäneet milloin mitäkin pikkuvaltiota milloin mistäkin syystä, riiputettua ihmislihaa säästämättä. Voi olla, että luonnonrikkauksia tai poliittisia päämääriä on tullut saavutetuiksi samassa rytäkässä, mutta ne ovat olleet vain bonusta. Pääasiallinen tarkoitus on aina ollut hyvän taistelu pahaa vastaan. Surullisinta on, että jotkut saattavat ottaa vakavasti nämä vähä-älyiset horinat absoluuttisesta hyvästä ja pahasta.

Terrori-iskut ovat toki tuomittavia, mutta niin on moni muukin toiminta maailmassa, ja joissakin tapauksissa mekin olemme olleet osallisia. Jollemme muusta syystä, niin siitä, ettemme ole tahtoneet nähdä mitään emmekä tehdä mitään useimmille maailman murhenäytelmille. Nyt ne ovat televisioissamme, kotikulmiemme kaltaisissa maisemissa. Herättääköhän tämäkään meitä toimimaan huomenna toisin, ja todella suojelemaan elämää?

Autourheilua ja mielenosoituksia

( UL 100, lokakuu 2001 )

Formulaselostaja Tomi Tuominen on minulle entuudestaan vieras mies. Ehkä jokaisen lukijan päässäkään eivät hälytyskellot heti pärähdä soimaan. Hän kuitenkin lausui äskettäin Helsingin sanomissa siksi suuria sanoja, että niiden kautta meillä jokaisella on mahdollisuus katsoa peiliin ja nähdä ruma kuvajaisemme selkeästi.

Tuominen kommentoi muun muassa G8 -maiden äskeistä huippukokousantia. Vakaa mielipiteensä tuomitsi mielenosoittajat "pöllöiksi", jotka huutavat turhaa kokouspaikan pihalla samaan aikaan kun "ihmiset, jotka ovat pyrkineet urallaan eteenpäin, tekevät tärkeitä päätöksiä".
Tähän on hyvä pysähtyä hetkiseksi. Juuri pyrkyryydestä onkin kysymys. Kaiken vallan tulisi perustuslain mukaisesti kuulua kansalle, mutta valtaeliitti ja samanmieliset, mukaan luettuna tämä formulaselostaja, tahtoisivat sulkea suut niiltä, jotka uskaltautuvat edes kokouspalatsien pihoille piipittämään.

Tuomisen mukaan nuo mielenosoittajapöllöt "suurin piirtein ampuvat toisiaan". Hyvä havainto. Juuri siihen heidän hallitsijansa näyttäisivät pyrkivänkin. Kun pikkuihmiset painetaan kyllin ahtaalle, he alkavat torailemaan viimeisestäkin leivänkäntystä toisten kaltaistensa kanssa. Harva kuitenkaan jaksaa raahata luitaan barrikadeille vaatiakseen omaa pientä hunajapisaraansa. Tämänkin kansalaistoiminnan Tuominen tahtoisi lakkauttaa, ja sellaista asennetta en saata lakata ihmettelemästä.

F1 -maailman kulutusjuhlaa ja kehitysmaiden rappion yhteyttä aprikoidessaan hän puolustelee että "formula ykkösissä järjestetään vuosittain isoja hyväntekeväisyystilaisuuksia", eikä hänen mukaansa niitä rahoja ilman formulasirkuksia saataisi kootuiksi. Jos hyvinvointivaltioiden taloudellisen kasvun ilmentymät, formulamaailma mukaanluettuna, olisivat missään yhteydessä kehitysmaiden nälkäänäkevien auttamiseen, ei kärpästen peittämiä kuolevia lapsilaumoja enää olisi.

Menestyjien toimintatapa on kuitenkin toinen, kauniista puheista huolimatta. Formulasankari Häkkinen sai ensin kotimaastaan ilmaisen ylläpidon ja koulutuksen herkkinä nuoruusvuosinaan. Pyrittyään urallaan eteenpäin ja menestystä saavutettuaan Mika karkasi veropakolaiseksi Monacoon. Samoin me edistämme vain omaa hyväämme. Puhumme tyynnyttelevästi ja imemme ohimennen veren meitä heikommista. Hallitsijarotuna olemme julmia ja piittaamattomia, eikä asian tila muutu paremmaksi vaikka sitä miten päin selittelisi. Pitäisi toimiakin. Siksi ne pöllöt heiluttavat niitä plakaattejaan.

Eipä silti: me tahdomme puhua asiat parhain päin, koska emme kestä totuutta tekojemme tosiasiallisista seurauksista, ja tahdomme naamioitua hyväntekijöiksi vaikka emme selvästikään sellaisia ole. Me tahdomme säilyttää vallitsevan tilan, kuinka epäoikeudenmukaisen tahansa, jos vain oma hyvinvointimme on edes jotakuinkin turvattu. Suomessa voi hurskastella tyytyväisenä omaan osaansa, mutta kuinka kauan, siitä ei ole mitään varmuutta. Jokainen tietää, millainen loppu ahneella on.

Herätkää, vartiotorni on vaarassa kaatua!

( UL 100, marraskuu 2001 )

Viime viikolla sain ovensuuvieraita. Ovensuuvieraat ovat niitä kutsumattomia miehiä komeissa puvuissaan, jotka tahtovat keskustella uskonasioista. Sinällään tapaaminen oli miellyttävä; molemmat herrat olivat korrekteja, ja viestinsäkin oli humaani. Lähinnä heitä kiinnosti, olenko huolissani maailman nykytilasta. Helppo kysymys. Jos omaa vähäisintäkään kykyä ajatella ja havainnoida, on huolissaan aivan tuskaksi saakka. Mutta mitä voi pieni ihminen tehdä?

Ratkaisut löytyvät Herran hallusta. Mikäpä siinä. Ainoa seikka, mikä minua alituiseen kiusaa tosiuskovaisten kanssa keskustellessa, on nurkkapatrioottisuus. Se, kuinka huonosti useat ottavat vastaan väittämän, jonka mukaan kaikkien uskontojen päälauselma on sama. Joka siis on se vanha tuttu ´älä tee muille sitä mitä et tahtoisi itsellesi tehtävän´. Jehovan sanansaattajatkin olivat tarttua tähän aiheeseen. Eli vain heidän jumalansa kautta saisin elämäni parhaalle tolalle. Mistä tämä tieto on peräisin? Kuinka käy muslimien? Tai niiden, jotka eivät osaa lukea, eivätkä ole siksi saaneet tietoa oikeasta Taivaan Herrasta?

Toisaalta, olen selannut vieraitteni huomaavaisesti lahjoittamia lehtiä, ja niissä on paljon hyvääkin. Tällaisena aikana, jona kaikki törkeydet ovat aina joltain katsantokannalta oikeutettuja, on hienoa, että jollain on moraalista selkärankaa. Olkoonkin, että sitä on suvaitsemattomuuteen saakka. Sillä hieman se allekirjoittanutta hämää, kun Vartiotorni -lehti kertoo, kuinka populaarimusiikki turmelee omaatuntoa. Onnekseni olen, hieman kuten Jehovan todistajatkin, pitäytynyt alakulttuurien piirissä, myös kulttuuriharrasteissani. Herra ymmärtänee tämän, jos joskus tapaamme. Sillä minähän saan rock -musiikista samoja hyviä oppeja kuin nuo kelpo saarnaajaveljet pyhästä kirjastaan.

Myös homoaggressio hyppää "Herätkää!" -lehden sivuilta esiin. Kun homoliittokysely oli eduskunnan käsittelyssä, ja kansa vaelsi rukoilemaan kivitalon portaille, teki mieli lyödä päätä seinään. Olen sanan- ja mielenilmaisunvapauden kannalla, mutta luulisi meillä olevan suurempiakin ongelmia kuin naapurin seksuaalisuuden kohde, jollei se ole lapsi tai koira. Näistä miinuksista huolimatta Jehovan todistajain lehdet ovat mielenkiintoisia, sillä ne herättävät kysymyksiä ja pakottavat omaan ajatteluun. Tällaisena aikana jo sekin on paljon.

Ja lopuksi: Jehovan todistajat kiertävät ilta illan jälkeen ihmisten ovensuissa levittämässä sanomaa, jonka uskovat pelastavaksi ja läpeensä hyväksi. Se on kaunis ajatus. Siksi juhlin sitä niin kuin Jouko Turkan Nokia -hulluutta rienaavaa näytelmää. Sympatiseeraan sitä kuin Pentti Linkolan toiveikkuutta uusista katastrofeista, joiden myötä maapallo saattaisi pelastua. Muutama herättelijä on siis vielä joukossamme, vaikka useimmat ovat olleet jo vuosikymmeniä sikiunessa.

Kenen oikeuksia on lupa polkea?

( UL 100, joulukuu 2001 )

Cd -levyjä voi hypistellä, pinota torneiksi, jopa kuunnella, tai piestä kirveellä pilkkeiksi, kuten tänä maanantaina mm. Vexi Salmen toimesta piraattilevyille tehtiin. Musiikkialalla jonkun tovin työskennelleenä ymmärrän hyvin tuon primitiivireaktion, vaikka se onkin vain vertauskuvallista vastarintaa. Itse en ole cd -levyjä vielä kirveellä käsitellyt, mikä voi johtua siitä, etten omista sen koommin kirvestä kuin piraattilevyjäkään. Sen sijaan kirjoitin aiheesta taannoin. Olin siinä hieman huolestunut musiikintekijöiden toimeentulopuolesta.

Palautteessa oli yksi huomionarvoinen kirjoitus, joka suositti allekirjoittaneelle töitä terästehtaassa tai McDonald´silla, jos huoli sairaspäivieni toimeentulosta kasvaa suureksi. "Niin kuin meidän muidenkin täytyy".
Toivon teidän syventyvän tähän argumenttiin. Se elää niin monaalla yhteiskunnassamme, että sitä mietiskellessä saa pysyvän migreenin. "Me muut" eivät ole yhtenäinen, tasa-arvoinen ryhmä. Ei ole olemassa ryhmää "me muut", josta esimerkiksi musiikin piirissä puuhastelevat voitaisiin sanoa irti.

Ensiksikään tämän maan muusikkojen palkkaus ei edes suuresti eroa terästehdastyöläisten palkkauksesta, ja jos eroaakin, niin ei ainakaan muusikkojen eduksi. Toiseksi, piratismin kitkeminen on työtaistelu siinä missä joidenkin muiden ryhmien vaatimus saattaa oma palkkaus yleiseurooppalaiselle tasolle. Mutta musiikkityöläisten edunvalvontaa eivät saa harrastella edes he itse. Noiden turhanmarisijoiden on marssittava tehtaaseen niitä oikeita töitä tekemään, aivan kuin kukaan soittomies ei sellaisia olisi kuunaan tehnyt.

Ymmärrän toki olevani etuoikeutettu saadessani tehdä työ -otsikon alla sitä, mistä pidän, mutta se ei tarkoita ettenkö olisi ehtinyt tekemään henkeni pitimiksi vuosien varrella paljon sellaistakin, mitä tulee suorittaneeksi vain saadakseen rahaa. Vai tulisiko jokaiselle työntekijälle määrittää onnellisuusbarometri, ja jos tietty kynnys ylittyy, hänet joko määrätään töihin terästehtaaseen, tai hänen etuisuuksiaan täytyy karsia, jotta hän kärsisi töissä niin kuin töissä kärsiä tulee? Ääntään ei saa korottaa, mitään ei saa pyytää. Jos työläisellä on täytekakku, hänen tulee siis jakaa se muille, ja jos onnellisesti käy, hän saa maistaa sitä itsekin? Olettaen tietysti että muu jakajajoukkio suhtautuu ideaan suopeudella. Tästä hänen tulee olla erinomaisen kiitollinen, ja hymneillä ylistää hyväntekijöitään.

Vapaa taitelijuus voidaan toki kokonaan lopettaakin, vaikkapa hallituksen määräyksellä, ja siirtää kaikki kyseiset reservit pikaruokaketjujen myyjiksi tai terästehtaiden työntekijöiksi. Mutta silläkään muutoksella ei poispyyhitä eriarvoisuutta, joka juhlii monilla aloilla. Ja niin kauan kuin tuota eriarvoisuutta on, niin kauan siitä metelöidään. Kenen oikeuksia saa polkea? Ei kenenkään, ja meidän olisi pitänyt oppia se jo.