Kyseessä oli jo muutamaan kertaan järjestetty "Runopiknik", jonka otsikkoon oli nyt liitetty myös rock. Koskapa istumapaikat loppuivat kesken, oli tilaisuus tavallaan loppuunmyyty, näin järjestäjät ynnäilivät yhteen. Kuten runoilijailtamissa tai vaikkapa Akateemisen kirjakaupan julkisissa kirjailijavierailuissa, oli Forssankin piknikin malli se, että pääosa illan kulusta vietettiin tekijähaastatteluiden merkeissä. Kovin usein en tule lupautuneeksi tällaisiin; itse tekeminen on niin paljon tärkeämpää kuin tekemisistään puhuminen, ettei se määrättömyyksiin asti jaksa innostaa, eikä kantaa sen koommin. Tekemisen prosesseja ei sitä paitsi - kaikeksi onneksi - pysty varsinaisesti jäsentelemäänkään, joten uuden löytäminen on parhaimmillaan melkein hyvässä mielessä selittämätön kokemus, kun taas siitä puhuminen tuppaa aina jäämään pintaraapaisuiksi ja ympäripyöreäksi.
Tällainen pienimuotoisempi keikka tuli tarjolle olennaisesti Sulo -osuutta myöhemmin, mutta koska järjestävillä tahoilla ei ollut mitään kahta peräkkäistä Joensuun-esiintymistä vastaan, ei ollut minullakaan.
Soundcheck viivästyi hieman; viimeisinä esiintyneen Samettivallankumous -yhtyeen bassovahvistin oli combon pehmeästi muotoillusta nimestä huolimatta alkanut savuamaan, joten me muut jouduimme odottamaan vuorojamme.
Maankierron huvittava piirre on juuri tässä: kiirehtiä paikalle, jotta pääsisi odottamaan, tapahtuisikohan seuraavan tunnin tai kahden aikana jotain.
Iltaman avasi - melko pahaa pilaa pistäen - Kaisa Vala, joka soittaa pianoa ja laulaa huikeasti. Viiden biisin ep:nsäkin on nyt plakkarissa ja sitä kelpaa kuunnella. Suomen Kate Bushia tai vastaavaahan levy-yhtiöt ovat olleet vailla jo vuosia, ja Kaisa on kyllä selkeästi lähimpänä maalia, vaikka minulle täysin tuore nimi olikin.
Koko perjantai kolmastoista oli oikeastaan yksinomaan otsikolla "aikaa tapettavaksi". Pari haastattelua oli päiväsajalle sovittuina, mutta lähinnä artisti kulutti tunteja vailla mitään päämäärää tai tarkoitusta.
Ei typerämpää loppujen lopuksi, sillä siinä tuli sattumalta tutustuttua pariinkin uuteen ihmiseen, joiden kanssa aika vierähteli rattoisasti, vaikka säät eivät juuri suosineetkaan ja illan esiintyminen ei luonnollisestikaan jättänyt täysin rauhaan.
Mieli keveni lopulta, sillä vaikka a) soittoaikaani typistettiin viitisen minuuttia aikataulun petettyä ja b) Ismon ja Tehon duon jälkeen on toki kosolti haastetta kiivetä lavalle, niin vastaanotosta en nytkään päässyt valittamaan.
Toki näissä tilaisuuksissa olennaisin on etäällä sekä fyysisesti ajateltuna että henkisessäkin mielessä - on vaikea olla varma siitä, mikä yleistunnelma mahtaa vallita, kun kansa on niin kaukana - mutta selvisin kuitenkin.
Yöajalla jauhoimme roskaa sen toisen kolmikirjainyhtyeen nokkamiehen kanssa, ja joimme, kuitenkin muistaen kohtuullisuuden rajat. Näin toimivat vanhettuvat musiikkiammattilaiset, eivätkö?
Haastattelija kysyi, eikö ole arvolleni sopimatonta, että esiinnyn kahdessa puolen tunnin jaksossa ja vieläpä niinkin piskuisella lavalla. Vastaus kuului taustalta; siellä musisoi trubaduurina Tumppi Varonen, samoin ehdoin, ja hän sentään on tehnyt tätä työtä sen kolmisenkymmentä vuotta. Pirullinen kesäyön kylmyys sen sijaan häiritsi hieman - oli vaikea saada soitetuksi juuri niin täsmällisesti kuin parhaimmillaan kykenee, kun sormet ovat kohmettua aivan kalikkatasolle. Onneksi Puustockia ei järjestetä tammikuussa.
Luulin myös hetken jonkun varastaneen kitarani, mutta kyse oli vain siitä että järjestysmiehet olivat peitelleet ne perin huolellisesti näkösuojiin. Kiitos siitä, kauniisti ajateltu.
Tällaisten kokemusten takia keikkailu todella kannattaa, henkisessäkin mielessä. Paikka - "Rantakasino" - oli hieman erikoisen oloinen minulle soittaa, mutta yleisö oli niin innostavaa, että kaikki muu muuttui vähemmän merkitykselliseksi. Äänentoistokin tuntui olevan tällä kerralla hansikkaassa aivan poikkeuksellisen kirkkaana, ja sellaisesta ei ole ainakaan haittaa soitto- ja laulumiehelle.
Outoa kansaa oli siis kerääntynyt paikalle - obskuriteettinumerot tuntuivat kelpaavan, ja levytettyjen laulujen suhteen ulkoaopiskelun kotiläksyt oli tehty vaarallisen hyvin. Samana päivänä eräs tuttu oli mennyt naimisiin "Valssi tanssitaidottomille" -laulua häävalssina paremman puoliskonsa kanssa (ainakin jollain muotoa) tanssien, joten yleistunnelma näistä musiikkitekemisistä oli kyllä melko verraton. Nyt tietysti muutamat kotipäätteiden ääressä olijat miettivät, että ei se heidän mielestään niin kummoista ollut, mutta sellainenkaan ei nyt tunnu missään.
Telttailtaman avaus oli siis osunut allekirjoittaneelle. Lavasointi oli erinomainen - henkilökunta on ollut sitä aiemminkin, yhtyeen kanssa ko. paikassa soittaessamme - joten toivoa sopii että ulostullutkin informaatio toimi. Huvittava nyanssi oli artisti/yhtyejuomien hylly: kaikki päällekkäiset tasot olivat täyteen tungetut olutta ja siideriä, arviolta kolmisenkymmentä pulloa per hylly. Yksi erä Boycottille, yksi Sir Elwoodin hiljaisille väreille (heitähän taisi olla siis kuusi vai jopa seitsemän soittajaa ja tekniikan henkilökunta siihen päälle), yksi Apulannan miehille ja yksi minulle. Jäi vajaat kolmekymmentä pullollista juomatta tältä artistilta. Huonoja puolia hakemalla hakiessa löytyy yksi, ja se oli soittoajan kesto. Olin elänyt siinä harhauskossa, että settini pituus olisi tunnin luokkaa, mutta se olikin typistetyt 45 minuuttia, eikä minun lauluillani (joista oudon monet ovat ainakin sen viiden minuutin kestoisia) kovin laveata kappalekimaraa siinä minimiajassa rakennella. Ei hassumpaa kuitenkaan, Turusta oli hyvä jatkaa visiittien viikkoa Naamat- ja Qstock -festivaaleille.
Tämä 800 hengen festivaali oli loppuunmyyty. Loppuunmyyty siitäkin syystä, että "Naamat" järjestetään suurehkon maalaistalomiljöön pihapiirissä, eikä sinne olisi montaa sielua enempää mahtunutkaan. Koskaan aiemmin ei ole tehnyt mieli muuttaa asumaan keikkapaikalle, mutta Naamat -miljöö on hyvin varteenotettavasti sellainen. Kaikki entiset tallirakennukset ja niiden liitännäiset oli uudelleensisustettu ja remontoitu kummasti silmää viehättäväksi, ja miljöö oli kaikkineen sellainen että uskoisi sen talvisaikaankin olevan varsin viehko paikka, toisin kuin monet muut kesällä parhaat kasvonsa näyttävät, mutta lumen tai loskasyksyn tullen aivan mieltä madaltaviksi muuttuvat paikat.
Itse keikka veti vertoja Hämeenlinnan viime visiitille; yleisö oli todellakin paikalla kuullakseen soitantoa, ja yhteislauluksi taipui moni numero myös Muuramessa. Hyvä henki, jota on vaikea sen kiteytyneemmin täsmentää, oli läsnä, ainakin artisti koki sen niin.
Oulussa asiat toimivat itseni osalta hyvin. Lepo oli ollut koiranunta, liian katkonaista ja vähäistä, mutta sillä tuntui kuitenkin selviävän, ja minut noudettiin festivaalialueelle juuri oikein sovittuun aikaan. Vanha toveri, Yli-Hukan V-M, oli kyseisen Rantalavan vastaavana, joten epäselvyyksiä ei muodostunut ja hyvä ilmapiiri oli taattu. Itse keikkakaan ei aiheuttanut niin pahaa kramppitilaa kuin joskus aiemmin, kun kyseisellä viikolla oli ollut jo pari onnistunutta keikkaa: yksi hyvä, toinen oikeinkin hyvä. Lavasointi oli taas kerrasta selvä; laaja-alainen ja balanssissa. Ja yleisöäkin oli tullut paikalle puolille päivin omituisen paljon.
Vain sää rankaisi. Ensimmäinen puolisen tuntia oli aurinkoista, joskin painostavaa, mutta toinen puolikas meni aika perkeleellisen sateen ja myräkän merkeissä. Piti oikein ihmetellä, kuinka hyvin kansa jaksoi pysyä asemissaan, vaikka muutamat näkyivät kastuvan läpeensä uitetuiksi rotiksi, kun ei ollut sattunut sadesuojaa mukaan festivaalille lähtiessä.
Tunnelma oli itselleni luonteva, ja Oulun vierailu oli lopulta sellainen, että se(kin) merkitsee elettynä tuntina hyvää syytä siitä, miksi keikkailu on mielekästä.
