Joku tarkkasilmäinen ja -muistinen voi heti laskea yksi ynnä yksi: eihän tällaista keikkaa ollut keikkakalenterissakaan!
Aivan totta: verkkomestari ei muistanut/saanut aikaiseksi/jokin muu syy (mikä?) ilmoittaa koko sessiosta, ja se ei ole parasta keikkamarkkinointia, ei. Puskaradio ja paikallislehtitiedotus olivat kuitenkin toimineet, ja 4000 asukkaan Heinävesi marssitti kyseiseen anniskeluravintolaan yli sadan hengen yleisön.
Kaiken takana oli Mikko Keinonen, jonka masinoimana kuntaansa on perustettu Elävän Musiikin Yhdistys, ja allekirjoittanut oli sen ensimmäinen vieras. Samassa sessiossa katsottiin myös kyseisen Keinosen puuhaama musiikkivideo, ja todettiin ettei Heinävedellä ollut lainkaan älyttömämpää vierailla. Joku varttuneempi nainen jopa laskeskeli, että soittoiltamani oli ollut tärkein kulttuurinautinto kunnassaan viimeisen 18 vuoden aikana, mutta johtuuko se tarjonnan vähäisyydestä vai iltaman onnistuneisuudesta, ei ole minun päätettävissäni.
Olen nähkääs jäävi kommentoimaan sitä sen syvemmälti.
Sekä Pihtiputaalla että Riihimäellä rock´n´roll on pirun harvinaista. Siksi olikin mieluisaa soittaa hyvin organisoidussa ja yllättävän hyvin kansaakin kiinnostaneessa tilaisuudessa, eli otsikon mukaisessa. Allekirjoittanut soitti "etsi kuvasta yksi virhe" -sarjassa, sillä kaikki muut iltaman yhtyeet mekkaloivat useampimiehistöisinä ja ensisijaisesti särövalleihin luottaen. Saattue -nimellä operoiva porukka tarjosi oman antinsa vielä makaabereilla elävillä kuvilla ryyditettyinä, ja Kalle Aholankin joukkio soitti sen verran korskealla voimalla, että pirun pitkästä aikaa minunkin korvissani oli tuttu tinnituksensuuntainen, kun kyseinen yö oli loppupuolellaan ja rock tauonnut. Vaikka oma antini olikin sitä primitiivistä raapimista vailla tukihenkilöitä, oli tunnelma välillä hyvinkin mielekäs. Se näissä keikkojen päiväkirjamerkinnöissä onkin jo muotoutumassa tylsäksi jauhannaksi, että soolokeikkailut ovat olleet onnistuneita kokemuksia vailla selkeitä ylilyöntejä tai hävettäviä mahalaskuja, joten ei näissä sikäli aina niin lukemista ole.
Lutakossa on tullut vietetyksi tunti jos toinenkin, etenkin kun yhtyeen treenitilat ovat olleet vuosikausia siellä. Lisäksi Lutakossa tapaa tuttujaan, niin järjestäjiä kuin välillisesti musiikkitekemisessä olevia ihmisiä. Kuten nyt vaikkapa keski-Suomen audiovisuaalisen alakulttuuritallentamisen ykkösmiehen, Pohjosen Riston. Jo etukäteen oli mietintää siitä, tulisiko iltama pitää ykköslavan (monumentaalisuus, mahdollinen ylilyönnin vaara) puolella vaiko baaritiskin äärellä olevalla, huomattavasti pienemmällä lavalla (arkaaisuus, mahdollinen tilanahtaus, jos kansaa sattuu saapumaan viljavammin). Valinta osui viimeksi mainittuun, ja se oli hyvä päätös, vaikka lipun lunastaneita oli siksi lukuisia, että lieviä näkörajoiteongelmia saattoi esiintyä. Toisaalta allekirjoittaneen ulkomuoto ei ole niitä seuratuimpia, syystä, joten sillä ei tainnut olla niin merkitystäkään.
Useat kaupungit ovat ajautuneet tilanteeseen, jossa ensisijainen paikka joko soittaa tai mennä seuraamaan musiikki-iltamaa on hotelliketjun ravintola. Niissä on se harmillinen piirre, että Rovaniemen, Lappeenrannan, Mikkelin tai Vantaan paikoilla ei ole mitään eroa. Tulee uuteen paikkaan, mutta tulee kuitenkin täysin samaan paikkaan. Mikään ulkoinen tekijä ei erota toista toisesta. Wanha Jokela on, nimensä mukaisesti, toista maata. Jokelassa on soittopuoli, joka on samalla (ja ensisijaisesti) vanhahtava ravintolaruokasali, ja toinen puoli on pienehkö olutpubi, jossa tupakointi on -ainakin vielä- sallittua. Niin anniskelutiloja kuin etenkin Jokelan hotellihuoneita leimaa se tunnelma, jota Aki Kaurismäki toistuvasti elokuviinsa etsii. Tietty menneen ajan patina, ja etenkin persoonallisuus, josta voi joko pitää tai olla pitämättä, mutta jokainen käsittää vilkaisemalla ainakin sen, että paikka on omansa, ei "modernin hengen" tavoittelussaan pakolla muuntautumistaan etsivä miljöö.
Matka entiseen kotikaupunkiin on pitkä, mutta junassa kärvisteleminen palkittiin kyllä. Tuttaviakin ennätti tapaamaan; yhtyeen www -sivujen verkkoherraa, Petosalmen Jarkkoa tovereineen (joka oli poikkeuksellisesti Oulun miehenä, studiosessioimassa) ja muitakin tuttuja kelpo miehiä.
Matkan olennaisin syy, eli itse soittotilaisuus meni jakeluun sekä itselle että kansalle hienosti. Yksi parhaita soolokeikkoja, aivan ehdottomasti.
Joitain pieniä erikoisuuksiakin tuli soitettua ja ns. vapauksia otettua. Kun vastaanotto on positiivinen, voi riemaantua jopa sellaiseen. Soolokeikkailun yksi poikkeuspuoli on juuri se, että settiä voi lavennella ja muutella verrattain vapautuneesti, mikä on usein sekä itselle että toivon mukaan myös kuulijoille plusmerkkinen kokemus. Selkein "etsi setistä yksi omituisuus" -valinta oli joskus tapailemani Kauko Röyhkän "Rauno rokkaa". Kaukon kotikaupungissa sen soittaminen olikin luontevaa. Mitähän muuta? Ei kai mitään. Oulu kohteli minua perin suopeasti. Settikin venähti tunnin ja kolmen vartin mittaiseksi. Se olkoot vierailun onnistumisen mittari.
Kuopioon tuli uusi keikka yllättävänkin nopeasti - edellisestä soittokerrasta ei ollut kulunut kuin reilut kolme kuukautta, ja siitä syystä sekä minä että miksaaja aprikoimme, mahtaisiko se kostautua yleisökatona. Ei kostautunut. Tilaisuus meni tunnelmaltaan ikään kuin edellisen toisintona, deja vu -kokemuksena, joskin toivon että oma soitto- ja laulelusuoritus olisi ollut paremmin nipussa. Ainakin niin voisi olettaa. Oulussa olin vähällä soittaa yhden hyvinkin uuden lauluhahmotelman, mutta jotenkin se jäi tekemättä. Kuopiossa päätin korjata asian heti alkuun. Se taisi sekoittaa pakkaa jotenkin mielenkiintoisesti - ainakin itselleni se oli onnistunut tapa avata peli. Sillä vaikka nämä viimeisten kuukausien keikat ovat olleet monella tavalla mieluisia tehdä, väijyy rutinoitumisen peikko myös soolosoittelun taustalla, ja sitä vältelläkseen on hyvä yrittää murtaa tekemisensä malleja aina aika ajoin.
Voiko konserttitilaisuus alkaa lauantaina kello 20? Se tuntuu mahdottomalta, mutta on mahdollista, ainakin Suomen Turussa.
Wanha Domino on, nimensä mukaisesti, noin 50 vuotta nähnyt entinen elokuvateatteri, jossa on myös alettu järjestää musiikki-iltamia. Takana (ennen allekirjoittaneen vierailua) oli ollut sekä Tasavallan Presidentin että Wigwamin konsertit. Trubaduuri-iltama oli siis ohjelmanumero kolme; "historia" koostui siis sekä progressiivisista mestareista plus yhden miehen primitiivisestä itsensä säestämisen annista.
Paikalle ei ollut helppoa löytää - ei kuulijoiden, eikä sen koommin artistinkaan. Domino oli piilotettu perin onnistuneesti kivitalon sisään Humalistonkadulle, mutta kaikeksi onneksi kävi lopulta selväksi, mistä osoitteesta on kysymys.
Miljöö on vähintäänkin huikea. Käykää katsomassa puitteet lähitulevaisuudessa, jos ette olleet paikalla menneenä lauantaina, sillä kyseessä on perin poikkeuksellinen konserttipaikka.
