Leikkeet
Tähän osioon päivitellään erilaisia artikkeleita, arvioita ja asiaan viittaavia tekstejä ilmestyneiden levyjen tiimoilta.
|
Arvioita Hyvää yötä, hyvät ihmiset -levystäArvioita live -levystäArvioita Rakkaus-levystäRakkaus -levyn satoaSointulaputKaivatut ja odotetut sointulaput vihdoinkin saatavilla!Arvioita Toivo-levystäToivo -levyn satoaKolumneja ja muita kirjoituksia vuodelta 2001Kolumneja Kirkko & KaupunkilehteenLive-arvioitaMierolainen-levyn satoaArvioita MierolaisestaMierolaisen syntyTekijän muistiinpanojaRakkaus-levyn studiopäiväkirjaMerkintöjä levyttämisen etenemisestä ja Jarkko Martikaisen tekemiä kuvituksiaToivon kappaleistaTekijän muistiinpanojaVapaita kirjoituksiaKirjoituksia erilaisista aiheista |
Arvioita Hyvää yötä, hyvät Ihmiset -levystä
JARKKO MARTIKAINEN
Hyvää yötä, hyvät ihmiset
( Levy -yhtiö )
Jarkko Martikainen has maintained surprisingly good quality in his work both in his band YUP and his solo career. Martikainen?s latest offering, a live album consisting of songs he?s performing accompanying himself with an acoustic guitar, is ? for the most part ? no exception to the rule. He is one of the sharpest lyricists in the current Finnish rock scene, and a very good also at composing songs and performing them on stage. Still, it is somewhat of a surprise that the acoustic versions of the songs work so well, since one would think they would need the elaborate arrangements YUP and Martikainen are famous for.
Live albums, just like live gigs, are very much about co-operation with the audience and the performer(s). Hyvää yötä, hyvät ihmiset is, in a refreshing way, very different from live albums recorded in huge arenas, where you can only hear thousands of anonymous people screaming. Here, people shout out their comments and wishes for songs Martikainen should play, and he answers them most usually in a very funny way. The record is very warm and intimate. People seem to be quite drunk, but that?s the way it usually is in Finnish rock clubs.
The only drawback of the album is that after only two solo albums, Martikainen may not have enough of different songs for a well balanced live album. Muovailuvahaa is a previously unreleased track, and Elegia is Timo Rautiainen cover (although the lyrics are penned by Martikainen as well). All the other songs are from Martikainen?s two solo albums.
This isn't really the same thing as seeing Jarkko Martikainen live, but live albums can rarely replace the real thing. However, as a live album, it is different from the norm in a nice way, and as a proof that Jarkko Martikainen is one of the most talented Finnish songwriters, it works rather well.
3/5
Tapio Ahola / Free magazine
JARKKO MARTIKAINEN
Hyvää yötä, hyvät ihmiset
(Levy-yhtiö)
Jos sattuu pitämään YUP:n alkutaipaletta suuressa arvossa ja Homo Sapiensia (1994) komeimpana kotimaisena rock-albumina, ei mies ja kitara -konteksti ole se luontevimmalta tuntuva Jarkko Martikaiselle.
Ja minähän satun. Onneksi Martikainen itse ei koe asetelmaa epäluontevana. Tämän ansiosta soolokeikoilla nauhoitettu Hyvää yötä, hyvät ihmiset on rohkein Martikaisen laulama levy sitten Yövieraiden (1996).
Vaikka levy sisältää kappaleita kolmelta keikalta, voisi kyseessä yhtä hyvin olla yksi kokonainen keikka. Suurempia eroja tallenteista ei löydy, mitä nyt trubaduuri intoutuu revittelemään viimeisellä, Jyväskylässä nauhoitetulla osuudella. Komeaan Valssi tanssitaidottomille -kappaleeseen revittely tuo yllättäen uutta voimaa. Sanoittamansa Trio Niskalaukauksen Elegian versioinnissa Martikainen osoittaa, että biisin ydin on aivan jossain muualla kuin raskaissa kitaravalleissa.
Martikaisen äänen ja tunnistettavien laulumelodioiden ansiosta ei olisi omituista kuulla joukossa YUP -kappaleitakaan. Vaikkapa Normaalien maihinnousun (1999) Kaikki on hyvin sopisi joukkoon mainiosti.
Soolomateriaali on kuitenkin niin vahvaa, ettei moiseen ole tarvetta. Koruttomuudessaan Hyvää yötä, hyvät ihmiset on livelevy yhdyssanan varsinaisessa merkityksessä. Tätä korostavat rönsyilevät välispiikit ja aito kontakti yleisöön. Kuinka usein vastaavaa muka kuulee niin sanotuilla livelevyillä?
9 / 10
Jukka Kittilä / Sue
JARKKO MARTIKAINEN
Hyvää yötä, hyvät ihmiset
(Levy-yhtiö)
Martikaisen sooloura tuntuu edistyvän jopa YUP:ta vilkkaammin. Kahden soololevyn jälkeen on vuorossa livealbumi, joka on koottu kolmelta keikalta Oulusta, Heinolasta ja Jyväskylästä. Jos studioalbumit risteilivät liki-YUP-soundin ja virkistävän erilaisten, monipuolista soitinarsenaalia hyödyntävien sovitusten välillä, on tällä livelevyllä tunnelma ja toteutus samanlainen alusta loppuun. Äänessä ovat vain ja ainostaan Jarkko ja akustinen kitara. Tällä tavalla Martikaisen ironisia huomioita todellisuudesta esittävät tekstit pääsevät entistäkin vahvemmin esille, mutta toisaalta levy on ilman visuaalista ärsykettä huomattavasti raskaammin soutava tunti kuin elävänä koettu keikka. Martikaisen vahvasti omaleimainen, piruileva fraseeraus ja pääasiassa rämpytetty säestys saattavat alkaa väärässä mielentilassa pidemmän päälle jopa ärsyttää. Niinä hetkinä kun käsittelyn alla on hieno biisi ja Jarkko on selvästi vapautuneessa fiiliksessä, on tulos komeaa. Näin käy etenkin intensiiviseksi kasvavan Myrskyn aikana, jolloin tunnelma kasvaa selvästi miestä ja kitaraa suuremmaksi.
3/5
Mikko Meriläinen / Soundi
JARKKO MARTIKAINEN
Hyvää yötä, hyvät ihmiset
( Levy-yhtiö )
Jarkko Martikaisen soololevyt Mierolainen ja Rakkaus ovat kestäneet kuuntelua kummasti paremmin kuin Martikaisen emoyhtye YUP:n albumit tällä vuosituhannella. Silti uutinen live-levystä sai kulmat kurttuun: mitä järkeä on julkaista live, eli eräänlainen kokoelma, kahden kokopitkän jälkeen? Onneksi Hyvää yötä, hyvät ihmiset vastaa tähän kysymykseen kiitettävästi.
Jos levyn kritisoiminen on pakko aloittaa kyseenalaistamalla sen julkaisemisen järkevyys, kannattanee kriitikon vilkaista peiliin kerran jos parikin. Onko olemassa tietty tahti, jonka välein artisti albumeitaan saa julkaista ? tai millaisia albumeja?
Ei kaiketi, vaikka U2:n tai Metallican julkaisuaikataulua seuraavat varmasti harmittelevat Martikaisen levy per vuosi -tahtia. Suotakoon se kuitenkin herralle ja huomautetaan lopuksi, että idea livelevystä on syntyjään Levy-Yhtiön keulakuvan Arska Tiaisen päästä. Järkisyytä ei hänkään albumille ole osannut nimetä, mutta maailma on tulvillaan fiilispohjalta tehtyjä taideteoksia, joten ei mekään mussuteta aiheesta tämän enempää.
Olen itse kuunnellut Mierolaisen ja Rakkauden läpi useita kymmeniä kertoja. Ei siis liene yllätys, kun luulin, ettei Hyvää yötä, hyvät ihmiset onnistu tarjoamaan minulle mitään. Väärässä kuitenkin olin. Hyvää yötä, hyvät ihmiset tuskin on tuleva klassikkoalbumi, mutta omassa pienuudessaan se on pirteä poikkeus syksyn megalevyjen (CMX, Hanoi Rocks, HIM, Nightwish, Eppu Normaali) joukossa. Biisit toimivat vähintään yhtä hyvin kuin studioversioinakin. Suurempiakin vapauksia alkuperäismateriaaliin nähden olisi tosin Martikaisen suonut ottavan. Pitää kuitenkin muistaa, että mies ja kitara -konseptilla on rajansa, ja etenkin Rakkauden biisit ovat jo lähtökohtaisesti sangen akustishenkisiä.
Levy-Yhtiö on tehnyt viisaasti sisällyttäessään albumille Martikaisen välispiikit ja yleisön elämöinnin mukaan albumille. Ne paljastavat miten intiimeistä ja leppoisista akteista on ollut kyse. Nokkelasanaista ja yleisönsä hyvin huomioivaa Martikaista kuuntelee mielellään laulujen välissäkin, mutta yleisön elämöintiä olisi voinut etenkin Kaikki me kuolemme pian -biisin kohdalla hieman vaimentaa.
Kuten sanottua, Hyvää yötä, hyvät ihmiset sisältää ensisijaisesti kappaleita Martikaisen soololevyiltä. Tuttujen laulujen ohella mukana on ennestään levyttämätön Muovailuvahaa sekä Hyvää yötä, nykyaika -singlen b-puolelta tuttu, Timo Rautiaiselta takaisin napattu Elegia, joka pääsee Martikaisen laulamana paremmin oikeuksiinsa. Näiden kahden raidan ansiosta Hyvää yötä, hyvät ihmiset -albumin arvosana nousee kokonaisella tähdellä.
4/5
Tatu Junni / Plaza.fi -verkkosivusto
JARKKO MARTIKAINEN
Hyvää yötä, hyvät ihmiset
( Levy-yhtiö )
Pätevä taltiointi Martikaisen soolosuorituksista.
Heti kärkeen on sanottava, että Jarkko Martikaisen viimevuotinen Rakkaus-soolo on edelleenkin ahkerassa kuuntelussa. Se on helposti Martikaisen tuotannon paras levy. Luultavasti Rakkauden aloittamassa yläkierteessä on päätetty saattaa ilmoille tämä lähinnä Martikaisen kahteen soololevyyn keskittyvä live. Saatesanojen mukaan idean isä on intoiluun taipuvainen levy-yhtiöpomo Arska Tiainen.
Kuten keikoilla on todettu, Martikaisen karisma toimii myös studion ulkopuolella. Kolmelta keikalta tallennettu Hyvää yötä, hyvät ihmiset on siitä erikoinen live, että Martikainen on valinnut mukaan itselleen varsin epäedullista materiaalia. Levyn aloittavat neljä biisiä on tallennettu Oulussa, ja taustalla mölisevät humalaiset pohjoispohjanmaalaiset kuulostavat todella rasittavilta. Toisaalta Martikainen on rehellinen, sillä baarin nurkassa akustista kitaraa soittava mies ei aina kerää yleisön sataprosenttista huomiota.
Tallenteet ovat päteviä, ja keikkojen paikoin hienokin tunnelma välittyy. Hieman paljaan olon tämä kuitenkin jättää. Miehen ja kitaran liveshow osoittaa haavoittuvuutensa välillä liiankin konkreettisesti.
3/5
Jussi Mäntysaari / Rumba
JARKKO MARTIKAINEN
Hyvää yötä, hyvät ihmiset
(Levy-yhtiö)
YUP:n ideanikkari Jarkko Martikainen keräsi kelpo palautetta soolokeikoiltaan, joten konserttilevyn julkaisu oli helppo perustella.
Heinolassa, Jyväskylässä ja Oulussa taltioidut folkkiset palat asettelevat valokeiloihin äkkivääriä mies ja kitara -tunnelmia. Martikaisen nyrjähtäneen sarkastiset lyriikat pitävät huolen siitä, että kuuntelija pysyy varpaillaan. Elämänmakuisuutta korostaa taiteilijan kiemurainen laulutyyli, joka joko ihastuttaa tai vihastuttaa.
4/5
Juha Seitz / Ilkka
Arvioita Rakkaus-levystä
Jarkko Martikainen - Rakkaus
Lähde: Kaleva
Kirjoittanut: Marko Sirviö
Satiirikko nielaisi virnistyksensä
Jos jostain on suomenkielisessä rockissa pulaa, niin ei ironiasta ja sanoilla kikkailusta. Se tarjoaa lauluntekijälle turvaa ja suojaa, sillä ei kai tässä nyt aleta oikeasti yrittää, siis ihan tosissaan kirjoittamaan ja paljastamaan perimmäisiä tuntemuksia ilman kommervenkkeja. Hei, siis kamoon, jengihän nauraisi! Puolimystisiin sanakäänteisiin käärityt laulutekstit sopivat suomalaiseen mielenlaatuun samalla tavoin kuin omien mahdollisuuksien vähättely ja tappiomieliala - ei tästä mitään tule, ruotsalaiset tekevät kuitenkin viimeisellä minuutilla kolme maalia.
Kun laulusta ei tullut takkia vaan liivi, niin parempi sekoittaa mukaan hieman kieroa huumoria ja ylimielisyyttä. Jos moititaan huonoksi, niin aina voi turvautua meriselitykseen, että poju, se on ironiaa, etkö tajua.
2000 -luvun kiitetyistä rocksanoittajista Samuli Putro oli ensimmäinen, joka rohkeni pudottaa naamionsa. Putro on tehnyt kappaleita mieheksi kasvamisesta, päämäärättömästä ajelehtimisesta ja huonosta käytöksestä niin, ettei kuulijan tarvitse tuskailla kömpelön tajunnanvirran syövereissä.
Putro on ehkä ollut se rivin laitimmainen rillipää, joka valittiin aina viimeisenä joukkueeseen, ja jonka ihmissuhteiden solmua ei löisi auki edes Aleksanteri Suuren miekalla, mutta asioiden vivahteikas ja arkinen dokumentointi tekee Putron teksteistä aiheitaan suurempia. Syntyy jotain koskettavaa ja todentuntuista.
Entä sitten Jarkko Martikainen? Mies, joka tekee päätyökseen musiikkia yhtyeelle, jonka parissa viihtyvälle sekuntikello ja millintarkka viivoitin ovat hyödyllisiä lisävarusteita.
Satiirikko Martikaisen YUP -kappaleissa hullut hallitsevat tomppeleita ja systeemin alati kiihtyvä pyörä ajaa kaiken kuilun partaalle ja ylikin. Irstaus, kateus, pöljyys, liikasyönti ja -juonti - siinä soma yhdistelmä Martikaisen kanssaeläjien ominaisuuksia ja mieltymyksiä.
Toisen sooloalbuminsa avausraidalla Jos mulla menisi todella huonosti Martikainen miettii selväsanaisesti menettäisikö epäonnistujana ystävänsä, ja osuu tarkemmin kuin ehkä koskaan.
Sama pätee koko albumiin. Omakohtaisuus, rehellisyys ja konstailemattomuus pukee Martikaista. Vaikka nimiraidan tarinaa isäänsä pyynnöstä kuristavasta pojasta ei tarvinne ottaa kirjaimellisesti, niin rakkauden kuvauksena kappale on pysähdyttävä ja ajatuksia herättävä.
Näin jälkikäteen tuomittuna Martikaisen ensimmäinen soolotyö kuulosti liikaa YUP:lta, mitä ei pääse sanomaan Rakkaus -albumista. Akustisen levyn soitto soljuu intiiminä ja kollaasimaiset palapelit ovat vaihtuneet selkeisiin ja rauhallisiin rocklaululuihin.
Levyllä soittava sekä sovittajana ja osatuottajana mukana toimiva Pirjo Bergström on rohkea ja poikkeuksellinen valinta, mutta lopputuloksesta päätellen onnistunut sellainen.
Rakkaus esittelee Martikaisen kyvyt lauluntekijänä vahvuuksineen ja puutteineen. Vailla ironian suojaa, ilman viisastelua tai rockin suurkuluttajalle kirjoitettuja taiteen sisäisiä viittauksia. Pirullinen virnistys on häipynyt kasvoilta ja näissä lauluissa aikuinen suomalainen mies on niin tosissaan kuin vain voi olematta tosikko.
Ja se kuulostaa niin mahtavalta.
5 / 5
Jarkko Martikainen - Rakkaus
Lähde: Rumba
Kirjoittanut: Jussi Mäntysaari
YUP -vokalistin vähäeleinen ja kotikutoinen mestariteos
Kun Jarkko Martikainen julkaisi ensimmäisen soololevynsä Mierolaisen, olin jotenkin yllättynyt, miten hyvin hänen äänensä, biisinsä ja kitarointinsa sopivat mies ja kitara -musiikkiin. Nyt kun herra on pyöräyttänyt pihalle toisen soolonsa, hämmästyn jälleen. Rakkaus on kaikilta osa-alueiltaan parempi kuin Mierolainen.
Rakkaudella Martikainen todistaa, että hänen nasevista huomioista tuttu äänensä onnistuu myös liikuttamaan kuulijansa perinpohjaisesti, kuten käy Myrskyllä tai Valssilla tanssitaidottomille. Hän todistaa myös, että YUP:n polveilevan kulmikas soitanta näyttelee hänen lauluissaan lopulta vain pintaa ja koristelua.
Tosiasiassa Martikainen ei tarvitse kuin kitaransa sekä Pirjo Bergströmin, Upi Heikkisen ja Jarmon Hovin dynamiikaltaan säästeliästä instrumentointia. Kaiken päällä kuullaan Martikaisen perinteistä kertomusmittaa kunnioittavat sanoitukset, jotka ovat parhaimmillaan herttaisen lakonisina.
Levyn kuuntelu on yhtä suurta ahaa -elämystä. Martikaisen paljas ääni tuntuu välillä pettävän, mutta hän antaa sen pettää, jos biisi sitä vaatii. Rakkauden kuuntelee helposti muutamaan kertaan läpi levähtämättä. Rakkaus on vähäeleisyyden estetiikan komea ilotulitus, joka kertoo uskalluksen lisäksi suuresta sydämestä.
5 / 5
Jarkko Martikainen - Rakkaus
Lähde: Turun Sanomat
Kirjoittanut: Pekka Siikavirta
Toisella soololevyllään urbaani puoskari Jarkko Martikainen ei ole todellakaan kovin urbaani. Kovasti folkille ja maaseudulle haiskahtava Rakkaus on yhtä kaukana kaupungista kuin Bob Dylanin huuliharpismi miellyttävästä.
Vaikka nimikappaleessa lähdetään noutamaan tappajaa paheellisen kaupungin Verinen tsaari -juottolasta, soiton tunnelma on lähempänä Hobittilaa; jopa pahamaineinen huuliharppu kuulostaa pehmeältä.
Saatteen mukaan levyn soitot on taltioitu pitkälti livepohjalta, maanläheinen tuotanto taas on nelihenkisen perusbändin nimissä. Toimii.
Martikaisen tarinat ovat poikkeuksetta mielenkiintoisia. Terroristin häissä diktaattori joutuu jäämään jahtaamansa jalkapuolen juhliin, Kainuu opettaa kalskahtaa tutulta kaikille pienemmillä paikkakunnilla asuneille ja Valssi tanssitaidottomille "ei ne osaa tanssia omissa häissäänkään" -kommentteineen on piristävän erilainen rakkauslaulu.
5 / 5
Jarkko Martikainen - Rakkaus
Lähde: Rockmusica. net
Kirjoittanut: Hannu Linkola
Hotellihuone Berliinissä on yksinäinen. Junat ajavat ohi, autot ajavat ohi, ihmiset kävelevät ohi. Jostakin kuuluu huutoja, jostakin naurua. Lentokone piirtää auringonlaskun punertamaa usvajuovaa taivaalle. Tutut ovat kaukana, Suomi on kaukana, mutta tunteet ovat lähellä. Hotellikuoleman kärjistäminä. Laptopin kaiuttimista lähtee ohut sointi. Se käsittää kitaran ja osoittelevan, elävän laulun. Tavaramerkkimäisen fraseerauksen, jossa on ripaus toppatakkia ja ripaus myyrää. Ahtaassa huoneessa Jarkko Martikaisen tulkintaa ei pääse karkuun minnekään. Hänen äänensä jokainen terä on otettava vastaan. Nieltävä. Omaksuttava. Hyväksyttävä. Eikä aikaakaan, kun laulaja hiipii ihon alle ja alkaa tuntua lohduttavan läheiseltä. Läheisyys ei ole ainoastaan olosuhteiden ansiota. Varkain syntyneellä soololevyllään Martikainen yksinkertaisesti imeytyy kiinni kuulijaan. Omin ehdoin, vailla koristeita. Rakkaudelta puuttuvat YUP:n täyteenlyödyt sovitukset sekä Martikaisen edellisen soololevyn muhkeat soitinkokeilut. Leimallista on ainoastaan ääni sekä sitä ohjaava kynä. Ja kun tätä voimaparia sävytetään rosoisesti soivalla akustisella kitaralla, on levyn nikamat kasattu tukevaksi rangaksi. Monin paikoin taustalle tuodaan pianoa, kontrabassoa, lyömäsoittimia, taustalauluja sekä sähkökitaran viiltoja, mutta vain vierailijoiden rooleissa. Lisukkeet eivät koreile tai astu varpaille. Ne asettuvat huolellisesti valikoiduille paikoille antamaan kiekolle tarpeen vaatimaa lisäpontta. Jos äänimaailman rikkaus oli kantavana ajatuksena kaksi vuotta sitten, haetaan ilmaisuvoimaa nyt toisesta suunnasta. Rakkaus on levy, jonka Martikainen tuntuu kirjoittaneen itselleen. Siksi hän kasvaa osaksi ääntään. Levy ei kuulosta missään vaiheessa laihalta tai laimealta. Vaikka volyymitaso on hillitty ja sävelten juonesta välillä liiankin helppo saada kiinni, musiikki soi monipuolisesti. Sovitukset seuraavat sanoja hienovaraisesti, mutta uskaltavat myös hyökätä. Parempia puitteita on vaikea ajatella levylle, jonka sisältö perustuu kenties tunnustuksellisimpiin ja henkilökohtaisimpiin teksteihin, joita Martikaisen luonnoslehtiöön on koskaan hahmottunut. Tavoilleen uskollisena Martikainen haastaa kuulijansa värikkäisiin ajatusleikkeihin, jotka tarjoavat tervetulleita vaihtoehtoja totunnaisuuksille, mutta haasteen luonne on poikkeuksellinen. Tämän levyn tehtävänä ei ole rynniä kerkeäkielisten kuvaelmien viitoittamaa tietä kohti Kafkalta ja Harmsilta vivahtavia kieroutumia. Tällä kertaa tarkoituksena on kohdata laulujen maailmat juuri sellaisina kuin laulaja ne esittää: luonnollisina, raadollisina, herkkinä, satunnaisina. Toisin sanoen sellaisina, joiden uurteista löytää tahtomattaan myös itsensä. Nämä maailmat ovat tarinoita ilman sentimentaalisuutta. Yhdeksän laulua, joilla on kyky hiljentää kuuntelija. Albumin yleisvire on harkittu ja huolellinen, mutta pikemmin spontaani kuin hengettömäksi hiottu. Martikainen ei ole tyytynyt hiljentymään musiikkinsa tasolle, vaan täyttää tilan itsellään aina, kun kappaleiden tunnelma sitä edellyttää. Hän osaa purra ja piinata, hän osaa elää laulujaan ilman turhaa teatraalisuutta. Tästä kaikesta on helppo vetää yksi johtopäätös. Ei tarvitse kuin kuunnella maestron eläytymistä Myrskyn kertosäkeessä, niin ymmärtää, kuinka tärkeä tämä levy on esittäjälleen. Ja kiitos asiansa osaavan tuotantoryhmän, tärkeys välittyy kouriintuntuvasti. Rakkaus on yhdistelmä tunnustuksellisuutta, pohdintaa ja uusiksi perspektiiveiksi käsitteellistettyjä tuntemuksia. Se on harrasta yksinpuhelua, mutta myös läsnäoloa. Martikainen on varmasti tiedostanut ylitulkinnan riskin, mutta päättänyt siitä huolimatta muuttaa äänensä lihaksi. Oli ratkaisu tietoinen tai ei, hän on onnistunut pyrkimyksessään kiitettävästi. Läsnäolon lisäksi levy on tekstien. Viiltävien lauseiden, joita moderni runonlaulaja pudottelee ilman takapiruilevaa äänensävyä. Jo titteli paljastaa, että Martikainen tahtoo esittää paljon muuta kuin pelkkää sulavaa sananlentoa. Aluksi otsikko tuntuu huutomerkiltä, mutta kappaleiden sisältö avartaa sen korkeintaan löyhäksi yläviitteeksi. Rakkaus; teema on ytimekkyydessäänkin tarpeeksi väljä ollakseen sitomatta kertojaa käsitepeleihin. Martikainen ei teoretisoi aihettaan pirstaleiksi eikä suhtaudu siihen kritiikittömällä paatoksella. Hänen Rakkautensa on laajempi. Se on tapauskohtaisin sisällöin ilmenevä tunnetihentymä, jonka alalajeja ovat niin myötäeläminen ja välittäminen kuin riippuvuus ja epätoivokin. Vaikka levyn tarinat ovat kiehtovan moninaisia, tuntuu jokaisen kappaleen ydinajatus kiteytyvän banaaliin yksinkertaistukseen: ihminen tarvitsee toista ihmistä. Siinä se. Tämä on lähtökohta niin onnelle kuin traumoillekin. Ja tämän ajatuksen Martikainen tuo selväpiirteisesti esille, vaikka ei sano sitä kertaakaan suoraan. Toki tiikeri pyytää katsomaan myös juoviaan. Paikoin Martikainen tuntuu pulppuavan sanoja niihinkin kohtiin, joiden toivoisi rakentuvan hiljaisuuksista, ja paikoin sanoitukset kuljettavat mielikuvitusta kauemmas kertojan sisimmästä. Maneerit eivät muutu kuitenkaan itseisarvoiksi. Sitä paitsi - jos Martikainen on päättänyt tehdä henkilökohtaisen levyn, miksi hän ei saisi myös kujeilla? Onhan moinen lähestymistapa kiinteä osa hänen taiteilijapersoonaansa. Yleispiirteisemmät kertomukset, kuten Hyvää yötä, nykyaika ja Kainuu opettaa, eivät ehkä tarjoa levyn omakohtaisimpia elämyksiä, mutta Martikainen osaa venyttää niidenkin samastumispinnan laveaksi. Hetkellinen pistäytyminen teknokratian kritiikissä sekä perspektiivittömien korpikylien yrmeän herkässä arvomaailmassa on hyvä osoitus siitä, kuinka avaralla katseella Martikainen luotaa aihettaan. Oikeastaan vain "perinteistä" Martikaista edustava Terroristin häät jää tunnelmanrakentelussaan puolimatkaan. Sen jälkeen kun taiteilija on riisunut yltään verbaalisen suvereniteetin tarjoaman ylivertaisuuden ja esitellyt itsensä epävarmana ja haavaherkkänä ihmisenä, tuntuu käynti kärjistetyssä fantasiamaailmassa aavistuksen yhdentekevältä. Aivan kuin joutuisi tyytymään pelkkään viihteeseen, vaikka tarjolla voisi olla mielenliikutus. Kärpästä on kuitenkin turha lihottaa härkäseksi. Pohjimmiltaan Rakkaus on sekä tunnelmansa että musiikkinsa puolesta yhtenäinen albumi, joka on täynnä paitsi laadukasta lyriikkaa ja ohimoon asettuvia melodioita myös Jos mulla menisi todella huonosti -kappaleessa kiteytyvää nöyryyttä. Erityislaatuiseksi albumin tekee Martikaisen kyky rikastaa ihmisyyden jokapäiväisyys vaihtoehtoisiksi katsantotavoiksi. Elämän sattumanvaraisuutta hellämielisesti ylistävä Normaali katastrofi ja kesken jäävää isänmurhaa ruotiva Rakkaus jalostavat yksittäiset oivallukset inhimillisyyden ydintä koskettaviksi yleistyksiksi, ja loppumetreillä myötäelämisen kyky turpoaa suoranaiseksi humanismin manifestiksi. Vaihtoehtoinen häävalssi, Valssi tanssitaidottomille, on samanaikaisesti riemastuttava ja koskettava summaus parisuhteen syvimmästä olemuksesta - "ylämäessä tönin sua eteen päin / alamäessä vauhtias jarrutan / vaikka en kanssasi tanssimaan oppinut / opin enemmän / opin sinut" - ja kuin edellisen konkretisoitumana Myrsky tukee masentunutta rakasta sellaisella tunnelatauksella, että laulun avosydämisyyttä ei tarvitse lähteä arvailemaan. Martikainen väistää kliseet, tarpeettomat neuvot ja kiusallisuudeksi lauhtuneen myötätunnon, muuttuen välittämisen ruumiillistumaksi. "Ja kanssasi kiroan elämän ilveet / ja luoksemme pyydän nuo synkimmät pilvet (...) ja myrsky huuhtoo jälkesi niin / ettei suru voi löytää sinua". Ajatus on vetoava, ja sen muotoilu lähtemättömän kaunis. Ei siis ole ihme, että Rakkauden jälkeen on mielellään hetken hiljaa. Levyn tunnelma jää soimaan vielä silloinkin, kun musiikki on hiipunut ja loppusanat sekoittuneet ulkoiseen ärsykevirtaan. Siirtymävaiheessa on jotakin huojentavaa. Kuluneet kolme varttia sulavat osaksi Berliinin pimentyvää iltaa. Kuu raahautuu laiskasti ikkunanäkymän keskiöön, junien kohinaan kietoutuu salaperäisyyttä ja etäisyyden tuntua. Huone muuttuu varjokseen, tunteiden kulmat voimistuvat. Levy alkaa jälleen kerran alusta, yksinäisyyden seurana on kasa ääniä ja avoimessa ikkunassa voimisteleva tuuli. Kadulla kävelee vanha pariskunta, naapuritalon parvekkeella herraseurue korkkaa toverilliset oluet. Seinän takaa kuuluu riitelyä, unelma särkyy asfalttiin. Alakerran seksiliikkeen valot syttyvät sillä hetkellä, kun Martikainen ehtii nimikkokappaleen kertosäkeeseen. "Mitä se on se rakkaus / mitä se on?" Todellisuus pelkistää vastauksensa joukoksi tragikoomisesti osoittelevia anekdootteja. Ja levy kuulostaa vavahduttavammalta kuin koskaan.
4 / 5
Jarkko Martikainen - Rakkaus
Lähde: Soundi
Kirjoittanut: Tero Alanko
Aika vaikea tätä levyä on lokeroida. Joose Keskitalon karu folk on tähän verrattuna tunnustuksellisempaa ja antaumuksellisempaa. Ismo Alanko laulelmallisimmillaan ja rahvaanomaisimmillaan voi tulla hieman lähemmäksi.Jarkko Martikaisen kaksi vuotta sitten ilmestynyt Mierolainen ei kuulosta korvissani soololta ollenkaan, vaan pikemmin YUPilta yli jääneiden biisien sekamelskalta, joka toteutettiin ilman tuttua porukkaa. Nyt sekä esitykset että ideat ovat omia, harkittuja, viimeisteltyjä ja juuri tätä varten tehtyjä. Kukaan ei pääse sanomaan, että levyn nurkista valuu likavesi sisään.Rakkaus on levyn nimi ja teema, mutta Martikaisen uudet kappaleet eivät ole rakkauslauluja, vaan rakkautta pohtivia ja kommentoivia lauluja. Pitkä, elokuvallinen nimibiisi esimerkiksi kertoo isän ja pojan suhteesta, erityisesti anteeksiannosta ja kunnioituksesta. Nätti Vanhene kanssamme -päätös puolestaan taitaa olla armaalle kissalle kirjoitettu.Ilman sähköisiä vahvistimia äänitetyllä levyllä Martikainen heittäytyy trubaduuriksi ja onnistuu erinomaisesti. Sormien liikkeitä akustisen kitaran kielillä ei ole siivottu pois ja miehen lauluääni on nostettu niin pintaan kuin mahdollista. Paljain käsin taputellut rytmisoittimet ja piano poikkeavat välillä piristämässä äänikuvaa.Edesmenneen miehensä Matin kanssa Hectorin kolme ensimmäistä albumia sovittaneen Pirjo Bergströmin pestaaminen mukaan on hieno oivallus. Bergström on pitänyt kappaleiden instrumentaatiot vähäeleisinä, jopa vähäisinä. Sen ansiosta pitkän kappaleen viimeisellä minuutilla esiin loikkaava huuliharppu hätkähdyttää.Teksteihin nojaava levy tämä kaikesta huolimatta on. Viimeistään nyt Martikainen osoittaa selviävänsä ilman turhia nokkeluuksia ja muita kommervenkkejä. Tarinoivat tekstit ovat suoria mutta eivät itsestään selviä. Sanojen määrä ei nujerra, vaan paino on asiassa.Marinan aiheita on vain pari. Toisinaan kirjoittajan luonteenlaatu lyö ylitse sisällön, esimerkiksi jotkut komean nimiraidan sanavalinnat oudoksuttavat. Myös Martikaisen omaksuma laulumaneeri menee muutaman kerran liian pitkälle. Korahtelu, raakkuminen ja syljeskely tuntuvat turhalta korostukselta, tarpeettomalta osoittelulta.Parhaimmillaan Rakkaus-levy koskettaa suoraan ja aidosti. Jos Valssi tanssitaidottomille -kappaleen kertosäkeen aikana ei jokin liikahda sisälläsi, on vika muualla kuin musiikissa.
4 / 5
Jarkko Martikainen - Rakkaus
Lähde: Uutislehti 100
Kirjoittanut: Ismo Uusitupa
YUP -miehen toinen soololevy on mainiota akustisvoittoista poppia, joka tulvii tarttuvia melodioita. Martikainen toteaa levyn olevan hänelle "henkilökohtaisin", joka on klassikkoklisee, mutta tässä tapauksessa se pitää jopa paikkansa. YUP:n nyrjähtävästä popista tämä on jo yllättävänkin kaukana eli sikälikin todellinen soolorykäisy. Upea levy.
5 / 5
Jarkko Martikainen - Rakkaus
Lähde: Noise. fi
Kirjoittanut: Atte Jaakkola
Yksi tunnetila on läpi historian korventanut taiteilijoiden sieluja yli muiden. Siinä missä joku on tämän tunteen riuduttamana manannut sen alimpaan helvettiin, on toinen vannonut sen nimiin tulenpalavasti elämän tarkoituksena. YUP:n nokkamiehenä tunnetuksi tullut Jarkko Martikainen on kerännyt omat moninaiset aatteensa aiheesta teemalevyksi, jonka mököttävän lintuparin koristamassa kannessa on tekijän nimen alla yksi sana: Rakkaus.
Levyn nimen yksinkertaisuus on selvä vihje levyn sisältöön. Aivan kuten rakkaus itsessäänkin, on Rakkaus levynä yksinkertainen, mutta kuitenkin kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. Kappaleet ovat rauhallisia ja melodioiltaan yksinkertaisia, ja ottavan näin selvän pesäeron YUP:n raskaampaan ja paikoin varsin äkkivääräänkin ilmaisuun. Lähes kaikki kappaleet käsittelevät tavalla tai toisella rakkautta, mutta eri näkökulmista ja eri aihepiireistä ammentaen huumoriakaan unohtamatta. Levyn aloittava Jos mulla menisi todella huonosti esimerkiksi pohtii, kehen turvata siinä vaiheessa, kun ystävät ovat kaikonneet huono-onnisen ihmisen muututtua "sujuvasta seurasta työksi". Nimiraidalla Martikainen puolestaan kertoo liikuttavan - ja paikoin karun - tarinan pojasta, jolta elämän ehtoopuolella oleva vanha isä pyytää rakkauden nimissä kunniakasta loppua.
Vaikka Rakkaudella ei perinteisiä rakkauslauluja kuulla, on levyllä muutamia rakkauden auvoisuudestakin ammentavia kappaleita. Valssi tanssitaidottomille kertoo parisuhteen lujittavasta voimasta varsin kaunein sanankääntein, ja vaikka kappaleen Myrsky alkuasetelmana on se hetki, kun lautaset muuttuvat astioista aseiksi, painottaa se myrskyisän riitelyn ilmapiiriä puhdistavaa puolta. Ettei kuulijalle kuitenkaan jäisi liian helpottunut olo, päättää Vanhene kanssamme levyn ristiriitaisiin tunteisiin.
Levyn tuotanto ansaitsee erityismaininnan. Martikainen on onnistunut luomaan akustistissävytteiselle levylleen kauniin ja välittömän tunnelman. Yksinkertaisiin melodioihin tukevien kappaleiden tunnelmaa on korostettu onnistuneilla soitinvalinnoilla; heti ensimmäisellä raidalla taustalla jyrähtelee esimerkiksi upeasoundinen kontrabasso. Lisäksi kappaleet on äänitetty pääosin kokonaisina ottoina, ja lopputulos on saumattoman eheä. Toisin kuin vastaavalla tekniikalla tehdyissä audiofiili-levyissä, ei Martikainen ole tehnyt "studio-live" -nauhoittamisesta itselleen uskontoa, ja päällesoittoja on viisaasti käytetty niissä kohdissa, joissa kappaleet sen vaativat.
Jarkko Martikainen on epäilemättä yksi tämän hetken suomenkielisen musiikin rohkeimmista ja lahjakkaimmista sanoittajista, ja Rakkauden yksinkertaisen kauniit melodiat ja akustisiin soittimiin tukeva ilmaisu säestävät lyriikoita täydellisesti. Rakkaus on selvästi hyvin henkilökohtainen levy, ja tarttuu vaikeaan aiheeseen persoonallisella otteella. Levyyn ei ole helppoa rakastua ensi kuulemalta, mutta kun Rakkauden eteen jaksaa tehdä hieman töitä, maksaa se vaivannäön moninkertaisesti takaisin.
5 / 5
Jarkko Martikainen - Rakkaus
Lähde: Desibeli.net
Kirjoittanut: Mikko Heimola
Jarkko Martikaisen toisen soololevyn kansi antaa sisällöstä turhankin ankean kuvan: että maailma on karu ja kylmä, ja lajitoverit seisovat erossa toisistaan, kumpikin oman panssarinsa suojaamina. Silti sieltä löytyy lämpöäkin, eivätkä asiat ole aina niin huonosti kuin voisi ajatella.Rakkaus-levyn äänimaailma on käytännössä kokonaan akustinen, ja vaikka lähtökohtana on mitä ilmeisimmin ollut rakentaa kappaleet Martikaisen laulun ja kitaran ympärille, ovat sovitukset paikoin hyvinkin rikkaita (esimerkiksi Normaali katastrofi). Soitinvalikoiman huuliharput ja haitarit sopivat hyvin yleisilmeeseen, musiikillisiin perusarvoihin palaamiseen. Erityisen viehättävää on, että raitoja ei ole lähdetty siistimään, vaan kitaran kaulasta lähtevät vingahduksetkin on jätetty mukaan.Sanoituksissa on haettu henkilökohtaisempaa otetta, ja Martikainen laulaakin muun muassa vanhasta kotikaupungistaan Kajaanista, vanhenemisesta, ja tietysti rakkaudesta. Hänen tietyt lempiaiheensa nousevat kyllä pintaan tälläkin levyllä, esimerkiksi kehitysusko singlebiisillä Hyvää yötä, nykyaika. Sanoituksissa on myös sitä tuttua tarinallisuutta, joka tulee väliin henkilökohtaisuuden tielle, mutta itse en valita. Tasapainotus on tällaisella levyllä vain hyväksi.Levystä huokuu voimakas inspiraation tunne, sellainen jota ei ole ollut sen enempää Martikaisen ensimmäisellä soololevyllä kuin YUP:n viimeaikaisilla levytyksillä. Ero puoskarimateriaaliin ei ole sinänsä suurensuuri, vaan mieleen tulevat jotkin Yövieraiden ja Oudon elämän aikaiset biisit - hyvässä mielessä. Joten jos kuuluu niihin, jotka - kuten minä - ovat epäilleet Martikaisen pumpanneen luovuutensa lähteet jo tyhjiin, kannattaa Rakkaudelle kuitenkin antaa tilaisuus.
4 / 5
Jarkko Martikainen - Rakkaus
Lähde: Koillis-Häme
Kirjoittanut: Teemu Lampinen
Kieron kauniisti rakkaudesta
YUP -yhtyeen keulakuvan Jarkko Martikaisen toisen soololevyn teema on nimensä mukaisesti selkeä, toki useasti koluttu, mutta jälleen kerran pysäyttävä: Rakkaus. Martikainen pystyy kirjoittamaan elämänviisaita sanoituksia, joissa hurjat, hauskatkin sattumat onnistuvat taas imaisemaan mukaansa. Ja vaikka sitä ei heti huomaa, niin ainakin pian: yhtymäkohtia meidän jokaisen elämään on.
YUP:n tuotantoon verrattuna Martikaisen soolon musiikki on riisuttua, mutta ei liiaksi. Vahvasti hengittävästä soitosta vastaa Martikaisen lisäksi joukko hyviä muusikoita, ja monipuolinen soitinvalikoima takaa runsaan yksityiskohtien määrän. Tuotantokin on tasapainossa, mikä kiinnittää huomion sinne minne pitääkin eli kappaleisiin ja niiden sanoituksiin.
Yhdeksän kappaleen joukossa suosikkeja piisaa. Nimikappale on kerronnallisesti levyn huikein, ollen tarina kaiken saavuttaneesta isästä, joka pyytää poikaansa tarjoamaan tälle kunniakkaan lopun. Rakkautta hellimmin käsittelevä, YUP -rumpali Janne Mannosen ja hänen vaimonsa Anna-Kaisan häihin tilaustyönä tehty Valssi tanssitaidottomille saa kuitenkin herkistelemään eniten, kappaleen sanoitus ("ei ne osaa tanssia omissa häissäänkään") kun on se, jossa yhtymäkohdat omaan elämään löytyvät ajankohtaisimmin. Kappale on osuvalla tavalla kaunis rakkauslaulu; vaikka tanssimaan ei opittu, opittiin enemmän.
Jarkko Martikainen - Rakkaus
Lähde: Keskisuomalainen
Kirjoittanut: Markus Mattlar
Asiallisesti ajatellen YUP -herra Jarkko Martikaisen sooloura alkoi kaksi vuotta sitten ilmestyneellä Mierolainen-levyllä. Kuitenkin vasta Rakkaus on soololevy termin perimmäisessä merkityksessä. YUP -maneerit on lakaistu nurkkaan, ja niiden alta paljastuu uudenlainen, vakavampi ja vähäeleisempi Martikainen.
Suurin muutos on tapahtunut tekstien näkökulmassa. Ironinen ja leikittelevä yhteiskuntakritiikki on antanut tilaa suoremmille ja henkilökohtaisemmille elämänfilosofisille pohdinnoille. Nokkela sanankäyttö tuo edelleen moneen levyn tarinaan hirtehisiä sivumerkityksiä, mutta johtavia ajatuksia ovat oivaltavat ja usein koskettavatkin havainnot ihmisenä olemisesta.
Musiikin tärkein tehtävä levyllä on tukea tekstejä, ja tässä se onnistuu loistavasti. Sovituksiin on vähin keinoin luotu kiehtovia yksityiskohtia, ja kuitenkaan ne eivät missään vaiheessa varasta huomiota lauluilta. Tästä kiitos kuuluu myös Martikaisen mielenkiintoisille soittajakumppaneille:
Keski-Suomessa tunnetuille kitaristi Upi Heikkiselle ja perkussionisti Jarmo Hoville sekä jo Hectorin klassikkolevyjä 1970-luvun alussa sovittaneelle Pirjo Bergströmille.
Rakkaus on levy, jota ei pidä alistaa taustamusiikiksi, sillä siinä asemassa melodisesti pelkistetyt kappaleet kuulostavat lähinnä tylsiltä. Ajatuksella kuuntelevan ne kuitenkin palkitsevat runsaskätisesti. Yhtä vilpitöntä, viisasta ja vahvalla näkemyksellä toteutettua musiikkia kohtaa harvoin.
5 / 5
Jarkko Martikainen - Rakkaus
Lähde: Anna
Kirjoittanut: Tero Salonen
Jarkko Martikainen on kasvanut yhdeksi suurista suomalaisista lauluntekijöistä. Se kuulostaa takuulla liki yhtä uljaalta kuin hänen toisen soololevynsä nimi, mutta minkäs teet: tämän levyn musiikki koskettaa, sattuu ja lohduttaa.
Martikainen laulaa ystävyyden hinnasta, menestyksen vaatimuksista, uskosta ja oman paikan löytämisestä. Hänen näkemässään maanpiirissä puksutetaan rahalla eteenpäin, mutta rakkaus tuppaa ontumaan ja unohtumaan.
Musiikki soi akustisesti, pelkistetysti ja laulelmien perinteitä seuraten. Rakkaus piirtyy pieniin hetkiin. Niissä hetkissä virkoaa toivoista suurin. Onnea on nähdä rakkaansa lepäämässä. Silloin lauluntekijä voi toivoa kaikkien voivan olla onnellisia.
Tuskin enempää voi pyytää.
5 / 5
Jarkko Martikainen - Rakkaus
Lähde: Sue
Kirjoittanut: Ari Väntänen
Pop -musiikin latteaan ja yksipuoliseen tyyliin käsitellä rakkautta pitkästynyt Jarkko Martikainen on kirjoittanut levyllisen toisenlaisia rakkauslauluja. Paitsi kahden ihmisen välisestä rakkaudesta, Martikainen laulaa muun muassa sellaisten hahmojen rakkaudesta, joiden ei uskoisi rakastamaan kykenevän, rakastumisesta kaiken sotkevana katastrofina, viha-rakkaussuhteesta kotiseutuun sekä rakkauden ehdollisuudesta, kuten esimerkiksi sen riippuvuudesta elämäntilanteesta sekä sen käyttämisestä pakotteena.
Tekstittämällä nämä laulut oivaltavaksi ja ehyeksi kokonaisuudeksi (jota rikkoon vain Hyvää yötä, nykyaika -singlen sanoitus) Martikainen osoittaa, että rakkaus laulun aiheena ei sittenkään ole loppuun kaluttu klisee.
Pirjo Bergströmin johdolla sovitettuja kappaleita on väritetty pikanteilla ripauksilla erilaisia soittimia huilusta harmonikkaan ja riqista tamaliniin, mutta viime kädessä kaikki on Martikaisen laulun ja simppelisti soinnuttelevan akustisen kitaran varassa.
Ratkaisu on parempi kuin onnistunut. Rakkauden paljaudessa ja avaruudessa Jarkko Martikaisen äänen peikkomainen charmi pääsee ensimmäistä kertaa täysiin oikeuksiinsa, siinä missä YUP:ssa se aika ajoin joutuu kilpailemaan huomiosta bändin äänekkään ja temppuilevan soiton kanssa.
Martikaisen soolodebyytti Mierolainen oli potra esikoinen, mutta ei ottanut tarpeeksi etäisyyttä YUP:hen kertoakseen Jarkko Martikaisesta itsenäisenä artistina mitään tähdellistä. Rakkaus taas on Martikaista alusta lopuun, henkilökohtaisesti ja persoonallisesti.
9 / 10
Jarkko Martikainen - Rakkaus
Lähde: Aksentti
Kirjoittanut: Jukka Väänänen
Jarkko Martikaisen ensimmäinen sooloalbumi Mierolainen oli akustisuudessaan tervetullutta vaihtelua YUP:n koukeroiselle taiderockille (missä ei tietenkään ole mitään pahaa, päinvastoin).
Niin kelvollinen kuin tuo soolo olikin, se paljastuu nyt vasta harjoitustyöksi: urheasti Rakkaudeksi nimetty albumi näyttää vakuuttavasti, kuinka kovan luokan tekijä Jarkko Martikainen on.
Monin paikoin albumilla soi Bob Dylan, mutta ei suinkaan lammasmaisena matkimisena, vaan luontaisena innoittajana. Vaikka Dylan -uskovaiset tätä loukkauksena pitäisivät, itse koen, että albumin pitkässä nimikappaleesa Martikainen on tehnyt oman Desolation row´nsa, niin huikean komeasti tuo kappale on rakennettu.
Ilmaisu on taas vahvasti akustista ja hyvä niin. Riisuttu muoto pukee Martikaisen lauluja, joiden aikana kannattaa pitää korvat auki: mies kuuluu siihen surullisen harvalukuiseen suomalaissanoittajien joukkoon, jotka eivät suostu tyytymään tavanomaisiin ratkaisuihin.
Suomalaisessa popmediassa Rakkautta - jota mm. Pirjo Bergström on ollut avittamassa - on jo mestariteokseksikin nimetty, mutta moinenhan selviää vasta ajan kanssa. Ensi kuulemalta on kuitenkin selvää, että Martikainen tietää täsmälleen mitä tekee.
Jarkko Martikainen - Rakkaus
Lähde: Kaupunkilehti Uusi Rauma
Kirjoittanut: Lauri Tuomola
Entistäkin parempaa Martikaista
Nyt tuli puskista. Enpä olisi uskonut, että YUP-keulahahmo Jarkko Martikainen väsää näin hieno levyn. Luulin, että miehen tekemä Mierolainen (2004) oli liki täysosuma, mutta ei, ei sinne päinkään.
Tuore Rakkaus-albumi vie voiton Mierolaisesta - ja jopa selvästi. Tällä kertaa kotikutoisella levyllä kuullaan rauhallista ja pelkistettyä musiikkia, jonka kuitenkin tunnistaa helposti Martikaisen kädenjäljeksi.
Jos YUP:n tuotantoon verrataan, biiseistä tulevat mieleen lähinnä kappaleet Kaikki hyvin, Nyrkkeilijä jne. Nämähän ovat niitä YUP-levyjen kauniita ja akustisia päätösbiisejä. Näin jälkikäteen on helppo todeta, että Martikaisen ensimmäinen soololevy kuulosti ihan liikaa YUP:lta. Rakkaus -albumilla ei ole samaa varaa.
Samalla Jarkko Martikainen todistaa viimein taitonsa lauluntekijänä. YUP:n polveileva ja jokseenkin kulmikas soitto on toisinaan peittänyt Martikaisen kyvyt luoda helppoa ja akustista musiikkia.
Musiikin helppous tulee ilmi ainakin siinä, että Rakkaus-levyn kuuntelee hengästymättä läpi - jopa kahteen tai kolmeen kertaan peräkkäin.
Yhdeksän biisin paketti ei juurikaan heikkoja hetkiä sisällä. Parasta näin viikon tehosoiton jälkeen tuntuu olevan Valssi tanssitaidottomille ja Jos mulla menisi todella huonosti.
Varsinkin ensin mainittu on suoranainen mestariteos. Rakkauslaulujen aatelia, joka ei edes muistuta perinteistä rakkauslaulua.
Kappaleessa ei lauleta tylsästi lumivalkoisesta rakkaudesta tai hoeta, että sinua, sinua rakastan. Martikainen sanoo kepeässä kertosäkeessä sen saman paljon hienommin: "Ylämäessä tönin sua eteenpäin, alamäessä vauhtias jarrutan, vaikken kanssasi tanssimaan oppinut, opin enemmän, opin sinut..."
Kokonaisuudessaan huippulevy. Välillä ihan innostuu, kun levykaupan hyllylle ilmestyy jotain näin hienoa - ja erilaista.
Jarkko Martikainen - Rakkaus
Lähde: verkkolehti Vertigo
Kirjoittanut: Sauli Vuoti
Ydinkysymys: mestarillista taidetta vai jämäbiisien kaatopaikka?
Jarkko Martikaisen ensimmäistä soololevyä vaivasi vahva sidonnaisuus emobändi YUP:hen. Toinen levy Rakkaus on onneksi hieman eri maata Mierolaisen kanssa. Martikainen on siirtynyt musiikissaan entistä enemmän tarinankerrontaan ja konseptuaaliseen viestintään, mikä ilmenee musiikin minimilastisuutena ja lyyrisen ulosannin runsautena.
Jokainen kappale onkin ikään kuin oma tarinansa, ja asiaa on arvatenkin paljon. Tunnelmien ja myös musiikillisen ulkoasun muutoksen myötä ollaan yllättävän kaukana YUP:n maailmoista. Tekstien aihepiirit ovat Martikaisen aivotuksia entuudestaan tunteville helppoa omaksuttavaa, mutta niiden herättämiä ajatuksia ei voi missään mielessä kutsua ennalta-arvattaviksi. Martikaisen soolotyöstä kun on kyse, informaation määrää ei ole missään mielessä rajoitettu.
Ensimmäistä kertaa tuntuukin, että Martikainen saa puhua suunsa puhtaaksi asiasta kuin asiasta, ja ensimmäistä kertaa myös huomaa ajattelevansa Martikaisen tekstejä jopa pitemmälle levyn kuuntelun jälkeen. Arkirealismin mystifiointia ja teräviä oivalluksiahan mieheltä on aina irronnut, mutta päätös tehdä levy tähän muottiin on selkeästi kannattanut.
Laulelmista on tullut voimakkaita ja itseriittoisia. Vaikka Martikaisen tuotokset ovat tuskin kenessäkään koskaan negatiivisia värähdyksiä herättäneet, huokuu Rakkaus sellaista sympaattista lämpöä ja myötäelämisen tunnetta, että levyn pariin palaa mielellään hektisen arjenkin keskellä.
Martikainen vapautuu toisella soololevyllään viimein kahleistaan ja tarttuu kiinni uuteen ilmaisutapaan. Ajatusten kanavointi tällaisessa mies ja kitara -ympäristössä on selkeästi oikea foorumi ainakin näiden tarinoiden osalta. Niin, mitä se rakkaus sitten oikein on? Martikaisen mielestä rakkautta on yhtä monenlaista kuin tarkastelijaakin, mutta onneksi sentään Rakkaus tuputtaa vain yhtä vahvaa näkökantaa.
4 / 5
Jarkko Martikainen - Rakkaus
Kirjoittanut: Heikki Väliniemi
Lähde: verkkolehti CinemaSF
Lauman luonne on joskus koruton / käy yhden häilyntä muita hämäämään / ja sen nimihän piirrellään vetten vietäviksi. Näin YUP-nokkamies Jarkko Martikainen laulaa toisen soololevynsä avausraidalla Jos mulla menisi todella huonosti. Lähtökohdat albumille ovat selvät. Yksi maamme kaikkien aikojen lahjakkaimmista lauluntekijöistä ei taatusti tule kompastumaan sävellyksiin. Sen sijaan pelkoa aiheuttaa se, että korvaan menneistä saatanoista, pikku saddameista ja kirvesperseistä menneisyydessään laulanut kuriton pakana on antanut albumilleen nimeksi Rakkaus. Viimeistään nimibiisin oivassa pienoistutkielmassa tulee selväksi, että huoli on täysin turhaa. Siinä isä pyytää poikaansa riistämään häneltä hengen ja poika ei pysty siihen, joten hän lähtee etsimään palkkamurhaajaa. Martikaisen parhaita tekstejä ja vuoden 2006 paras biisi. Huuliharppu ei ole koskaan kuulostanut niin viiltävältä kuin laulun lopussa.
Jos nimikappale on pienoistutkielma, niin levykokonaisuudesta saisi aikaan kokonaisen gradun. Martikainen käsittelee miehen ja naisen välisen rakkauden lisäksi rakkautta maailmaan, menneisyyteen, pahan välikappaleeseen, kotiseutuun ja kierossa päätösbiisissä jopa lemmikkikissaan. Albumin kotikutoinen äänimaailma tuo teksteihin aitoa lämpöä. Hectorin kanssa ansiokkaasti 70-luvulla työskennelleen Pirjo Bergströmin ottaminen nelihenkiseen bändiin osoittautuu nappivedoksi. Pelkistetty orkesteri saa esimerkiksi Normaaliin katastrofiin raflaavan svengin, vaikka biisissä ei soiteta bassoa tai rumpuja lainkaan. Myös Martikaisen rosoiset äänen pettämiset on jätetty levylle sellaisenaan, mikäli ne ovat sopineet biisiin. Tarvittaessa hän kuitenkin laulaa kuin enkeli (Valssi tanssitaidottomille).
Martikainen onnistuu tarinoillaan kiteyttämään isoja asioita muutamaan minuuttiin. Esimerkiksi Ismo Alangon sointukulkukaavoja tonkiva Kainuu opettaa antaa vastauksia siihen, miksi alati kiihtyvä maassamuutto isoihin kaupunkeihin on Suomessa niin voimakasta: haaveilemaan meidät laittaa / haaveilumme lopettaa / meitä Kainuu opettaa / ryhtimme kumaraan taittaa / vaan ei tarkoita pahaa. Martikainen osaa myös koskettamisen jalon taidon. Valssi tanssitaidottomille saa jokaisella kuuntelukerralla jotain liikahtamaan sisimmässä. Mestarin uran tähän asti henkilökohtaisin teksti löytyy ilman muuta Myrskystä, joka on omistettu artistin paremmalle puoliskolle. Myrsky on aina ollut negatiivinen vertauskuva, mutta "Riihimäen Saarikoski" kääntää senkin täysin päälaelleen: Myrsky huuhtoo jälkesi niin / ettei suru voi löytää sinua. Upi Heikkinen luo sähkökitarallaan mahtavaa tunnelmaa kertosäkeeseen. Koskettavin hetki tulee kuitenkin, kun tekstissä lauletaan puolison läheisen poismenosta. Tämän jälkeen herra negatiivinen heittää kehiin vielä viimeisen säkeistön, jossa kahdesta miinuksesta tulee plussa ja elämä voittaa.
Ai niin, eikös kriitikon pitäisi aina löytää jotain mussuttamisen aiheita? Hmm...nimibiisin sanavalinta, jossa isä pyytää kuristamaan itsensä, on turhan brutaali. Normaalin katastrofin kertosäe voisi myös olla piirun verran parempi. Muuta ei äkkiseltään tule mieleen. Rakkaus on allekirjoittaneen suosikki vuoden parhaaksi levyksi. Jo 15 vuotta suomalaisia vihastuttanutta ja ihastuttanutta neroa ei helposti piirrellä vetten vietäviksi.
5 / 5
Jarkko Martikainen - Rakkaus
Lähde: Rytmi
Kirjoittanut: Tomi Nordlund
YUP:n nokkamiehen laulelmalliseen soololevyyn on vaikea olla rakastumatta.
"Mitä se on se rakkaus?" kyselee YUP-solisti toisella soololevyllään suostumatta antamaan kysymykseen suoraa vastausta. Martikaisen ilahduttavan hienon Rakkaus -albumin perusta on pohdiskelevissa tarinoissa, joista on hankala saada tarpeekseen.
Mierolainen -debyytillä (2004) Martikainen vielä haki sooloilunsa sisintä, mutta nyt se jokin tuntuu löytyneen. Omaan korvaani Rakkaus soi paljon miellyttävämmin kuin suurin osa YUP:n turhan kimurantille mutkalle väännetystä tuotannosta.
Koskettava uutuuslevy on samaan aikaan vaivaton ja haastava kuuntelukokemus. Soolo -Martikainen on toki omalle ilmaisutavalleen uskollinen, mutta nyt hän esittää asiansa aiempaa suoremmalla ja vilpittömämmällä tavalla.
Vähäeleinen akustinen soitto jättää Martikaisen laulun pintaan korostaen levyn aseista riisuvaa tunnelmaa. Välillä hän käsittelee ääntään matalammissa nuoteissa yliampuvasti ja antaa äänensä silloin tällöin repeillä mielivaltaisesti eri suuntiin. Kun äänensä laittaa alttiiksi epäonnistumiselle, on hyvät mahdollisuudet onnistua.
Musiikillisesti Rakkaus on mukavan vanhanaikaisesti soiva melodinen trubaduurilevy. Suoria vertauksia muihin artisteihin on vaikea tehdä, mutta levyä voisi kuvailla jonkinlaiseksi puuttuvaksi linkiksi Matti Johannes Koivun, Ismo Alangon ja Dave Lindholmin väliltä.
Martikainen on antanut levyllä soittaville Pirjo Bergströmille, Upi Heikkiselle ja Jarmo Hoville vastuuta myös sovituksissa ja tuotannossa. Erityisesti Bergströmin harkitusti annosteltu sähköpiano aiheuttaa toistuvasti kylmiä väreitä.
Albumilla riittää erinomaisia lauluja - ainoastaan pari hivenen heikompaa on eksynyt mukaan.
Tätä kirjoittaessani suosikkeihin kuuluvat Springsteen -henkisellä pianoteemalla etenevä Normaali katastrofi, järjettömän kaunis Valssi tanssitaidottomille ja kissalemmikeille omistettu Vanhene kanssamme.
Enpä olisi uskonut jääväni tällä tavoin kiikkiin Martikaisen akustiseen sooloalbumiin.
Rakkaus taitaa olla vuoden pyyteettömin, inhimillisin ja ehkä jopa paras kotimainen levy.
4 / 5
Jarkko Martikainen - Rakkaus
Lähde: Meteli.net
Kirjoittanut: Hanna Valjakka
Jarkko Martikaisen toinen soololevy on debyyttisoolo Mierolaiseen verrattuna kevyemmin tietyn teeman ympärillä pyörivä tai ainakaan teemaa ei kappaleista ole niin helppo osoittaa kuin Mierolaisella. Myös tietty pelimanni-ilottelu, jota Mierolaiselta löytyi, on Rakkaus-albumilla lähes paitsiossa. Rakkaus hellii korvaa akustisella leirinuotiohengellä, jossa singer-songwriter - tyyppiset kappaleet pääsevät myös parhaiten oikeuksiinsa. Heti avauskappale, Jos mulla menisi todella huonosti, vie kuulijan seesteisiin, rauhallisiin tunnelmiin, jotka tietyllä tapaa heijastelevat onnellisuutta. Sama meno jatkuu toisena seuraavalla nimikappaleella, vaikka sen teema ei siitä onnellisimmasta päästä olekaan. Nimikappale heijastelee kuitenkin Martikaiselle tuttuja veijaritarinoita ja veijarit jos mitkä alkavat olla katoavaa kansanperinnettä. Kappale tuo mieleen jopa Sir Elwoodin hiljaiset värit tunnelmallisuudessaan ja samanaikaisella painostavuudella. Täysin ei leikkisyyttä ole musiikillisestikaan toki unohdettu ja esimerkiksi Valssi tanssitaidottomille leikittelee melodialla suorastaan hykerryttävästi.
Rakkaus herättää ristiriitaisia tunteita ja vaatii useampia kuuntelukertoja alkaakseen miellyttää kuuloelimiä yhä enemmän ja enemmän. Mukana on elementtejä aina isän tappamispyynnöistä terroristin häihin ja nämä pienet tarinat kutkuttavatkin ajatusta tarinoiden jatkamiseen. Koska syke ei juuri pääse nousemaan on Martikaisen tuotos täydellisen sunnuntailevyn oppikirjasta kun voi vain maata viltin alla lämpimässä katsellen pimenevää, tuulista syysiltaa. Kaiken hektisyyden keskellä seesteisyys on vain hyve.
4 / 5
Jarkko Martikainen - Rakkaus
Lähde: Findance.com
Kirjoittanut: Ari-Pekka Kankaanpää
Kaksi vuotta sitten YUP:n nokkamies Jarkko Martikainen julkaisi ensimmäisen soolonsa Mierolaisen. Nyt on vuorossa toinen albumi yksikseen ja teemaksi on otettu niinkin suuri aihe kuin Rakkaus. Järjestään jokaiselta kotimaiselta medialta Rakkaus on saanut komeita arvosteluita, ja ei ihme. Riisuttu, selkeästi bändinsä musiikista eroava albumi on mielekkään kuuloista rakkaudesta pohtimista.
Kappaleet on soitettu albumille Martikaisen (kitarat, laulut) ja ammattitaitoisten Pirjo Bergströmin (pianot, harmonikat, taustalaulut), Upi Heikkisen (kitarat, dobrot, huuliharput, taustalaulut) ja Jarmo Hovin (tamalinit, cajonit, tamburiinit, riqit, afrikkalaiset shakerit) toimesta. Sovitukset kuten myös tuotantokin ovat saman kvartetin aikaansaannoksia, ja vierailevina muusikkoina kunnostautuvat Juhani Aaltonen (huilu), Ape Anttila (kontrabasso) sekä Aake Otsala (taustalaulu).
Rakkaus on kenties tasaisin levy, mitä olen koskaan kuullut. Albumilla ei koeta suuria hittihakuisia otoksia, eikä tosin täytekappaleitakaan ole sekaan eksynyt. Kehumissanoilta ei voi välttyä, koska albumilta huokuu Martikaisen rakkaus, jota hän haluaa jakaa kuuntelijoille (vai pitäisikö asian kääntää rakkaudeksi kuuntelijoihin). Joukosta ei voi silti kaivaa esiin yksittäistä kappaletta, joka voisi kuvastaa Rakkautta. Siitä pitää nauttia kaikessa rauhassa yksin, yhdessä tai porukassa. Kunhan kaikki ovat rauhassa ja korkeintaan keskustelevat keskenään hiljaisesti antaen musiikin sanoman vaipua mieleen.
9 / 10
Jarkko Martikainen - Rakkaus
Lähde: Viikko-Savo
Kirjoittanut: Janne Niiranen
Harvalla albumilla on yhtä osuva nimi kuin Jarkko Martikaisen toisella sooloalbumilla. Rakkaus on levynä pinnalta katsottuna yksinkertainen. Jokainen kuuntelukerta avaa kuitenkin uusia tasoja. Sävyjen ja tuntei den kirjo on loputon. Siis aivan kuin oikeassakin elämässä. Siinä missä Martikaisen ensimmäinen soololevy Mierolainen (2004) kouhkasi paikoin samalla intensiteetillä kuin YUP:kin, tekee Rakkaus selvän pesäeron herran emobändin rönsyileviin sovituksiin. Vasta ilmestyneen albumin pääosissa ovat mies ja kitara, joita hillityt koskettimet, harmonikat, sähkökitarat, perkussiot, kontrabassot ja puhaltimet tukevat.
Rakkaus on takuu varmasti käsitellyin aihe populaarimusiikin sanoituksissa, ja siitä laulavat sortuvat yleensä vanhoihin latteuksiin. Martikainen ei kuitenkaan tyydy katkeraan tilitykseen tai palavaan rakkauden julistukseen, vaan tutkii ja kommentoi rakkautta niin ajatuksen kuin käytännönkin tasolla. Yhteiskuntakritiikistään tunnettu sanoittaja esittää rakkauden sellaisena kuin se on: luonnollisena, herkkänä, raivoisana ristiriitana, kasvamisena ja oppimisena, kaikin puolin loputtoman moniulotteisena.
Martikainen laulaa Rakkaudella vapautuneemmin kuin koskaan. Matala ääni venyy tuttuihin maneereihin, milloin murahteluihin, herkempään ilmaisuun, sylkemään sanoja tai narisemaan satiirisella sävyllä. Kainuu opettaa -kappaleessa Martikainen tekee uuden aluevaltauksen puhemaiseen laulutapaan. Ratkaisu on outo, eikä sovi rocklaulajan suuhun.
Rakkaus on onnistuneisiin teksteihin pohjautuva levy. Kun kansivihkoon ei ole painettu sanoituksia, on niitä pakko pysähtyä kuuntelemaan. Rakkaus huipentuu viimeiseen lauseeseen "Toivon vain, että sinäkin olet onnellinen. Nyt." Sen parempaa päätöstä hienolla levylle ei voi kuvitella.
5 / 5
Arvioita Toivo-levystä
Jarkko Martikainen: Toivo (Levy-yhtiö)
Runollista ymmärrystä
Jarkko Martikainen osoitti kunnioitettavaa rohkeutta tekemällä kolme vuotta sitten akustisen teemalevyn kenties vaikeimmasta mahdollisesta aiheesta, rakkaudesta. Nyt julkaistava Toivo jatkaa samoissa tunnelmissa, ja tekee itsestään jo nimensä avulla Rakkaus –albumin jatko-osan. Ei tarvitse kummoista logiikkaa osatakseen odottaa levyparin kasvavan trilogiaksi tulevien vuosien aikana.
Toivo on Rakkauttakin riisutumpi levy. Kappaleet on rakennettu lähes täysin lyriikoidensa ympärille. Taustalla soljuvan teräskielisen soinnut on jätetty tarkoituksellisesti toissijaiseen rooliin. Martikaisen rooli levyllä onkin lähempänä itseään säestävää runoilijaa kuin perinteistä trubaduuria. Helppo levy Toivo ei missään nimessä ole. Kun tekstit pyörivät reilusti Rakkautta abstraktimmalla tasoilla, se vaatii kuulijaltaan aikaa ja syvää paneutumista. Kun lopulta Toivo alkaa hijalleen avautua, palkinto on ruhtinaallinen.
Martikaisesta on kouliutunut entistä rikkaampi sanankäyttäjä, ja hänen sulavasti virtaavissa riimeissään vilahtelee kekseliäitä huomioita ihmisyydestä. Vaikka lyriikat kaipaavat lisää konkretiaa, ne huokuvat lohdullista optimismia. Pohjimmaisena teksteissä kaikuu kuitenkin syvä ymmärrys ihmisyydestä.
Temaattisesti kokonaisuus ei ole aivan särötön. Balladi unikeolle ja Yhdessä, yhtenä sopisivat Toivoa paremmin Rakkaudelle. Muutoin paletti pysyy kasassa, oli kyse sitten taivaspaikan jonottamisesta Polte päästä paratiisiin –kappaleessa tai Toivon ja jumalan olemusten sekoittelua nimibiisissä.
Toivon kappaleissa kertojan elämäntehtäväksi paljastuu toivon kappaleiden etsiminen, mikä on ymmärrettävissä sanatarkaksi ja oivaltavaksi vertaukseksi tämän albumin tekemisestä.
Levyn viimeisessä kappaleessa, Kauniissa sieluissa kerrotaan tarina kolmesta kuolemaantuomitusta, jotka oppivat näkemään toisensa persoonina, ilman menneisyyden ja tekojen taakkaa. Siinä Martikainen kruunaa albumin kiteyttäessään suvaitsevaisuutta ja ihmisyyttä tavalla, jollaista ei suomalaisessa musiikissa ole ennen kuultu.
4 / 5, RUMBA, Oskari Onninen
Jarkko Martikainen: Toivo (Levy-yhtiö)
YUP saattaa olla historiaa, mutta laulaja Jarkko Martikaisen sooloura elää kukkeinta kauttaan. Toivo on suoraa jatkoa kehutulle Rakkaus-albumille.Toiveikkuus vilahtelee folk-henkisissä kappaleissa lannistumattomuutena, uskona ihmisen muuttumiskykyyn ja haaveina tuonpuoleisesta elämästä.
Enimmän toivonsa Martikainen paneekin kuolemaan, tapansa mukaan pilke silmäkulmassa.Levyn kappaleet ovat kolmen neljän minuutin mittaisia, mutta Martikaisen yksityiskohtaiset tarinat saavat ne tuntumaan kookkaammilta. Tekstien sisäistäminen vaatiikin keskittymistä.
Martikaisen soolotuotanto on muuttunut koko ajan riisutummaksi. Uudella albumilla päähuomio pysyy tiukasti miehessä ja kitarassa.Loppua kohti albumi menettää särmäänsä. Oivaltavimmat sanoituksetkin lyödään pöytään alkupuoliskolla.
4 / 5, HELSINGIN SANOMAT, Saku Schildt
Jarkko Martikainen: Toivo (Levy-yhtiö)
Se, mikä alkoi kuulua YUP:n levyillä sitä enemmän, mitä vanhemmaksi yhtye tuli, on Jarkko Martikaisen soolouran myötä hioutunut huippuunsa. Terävät huomiot elämästä, musiikin alistaminen kerronnalle ja tekstin pelkistäminen ovat sitä, mitä Martikainen nyt tekee. Kuka tässä enää Myyrää kaipaa?
Toivo, Martikaisen kolmas soolo jatkaa edellisen levyn akustisenkarheaa linjaa. Bändilevyksi sovitettu turpeahko Mierolainen (2004) oli sittenkin liian raskas kokemus, pelkistetty Rakkaus (2006) puolestaan täysosuma. Kuten edeltäjälläänkin, Toivolla on kolme keskeistä elementtiä: akustinen kitara, ääni ja sanat. Välillä Martikainen yltyy nopeampaan hölkkään (Toivon kappaleita), mutta suurimman osan ajasta istuskellaan saunakamarissa kitara sylissä. Eikä tama tarkoita, että kyseessä olisi puolihuolimaton esitys. Päinvastoin, näin välitön tunnelma näinkin painavien asioiden äärellä on kokemuksen tuomaa.
Artistin toivomus rauhoittaa neljäkymmentä minuuttia levyn kuuntelulle alusta loppuun on syytä ottaa sen vaatimalla vakavuudella. Siten sieltä voi löytää seuraavanlaisia helmiä: “Laskisit nyrkit, laskisit ne. / Laskisit hyvät teot, jotka tehtiin vain sinulle. / Siis kuinka monta? Laske kymmeneen. / Jollei se riitä, jatka kymmeneen tuhanteen.”
YUP on kuollut, eläköön siis Jarkko Martikainen.
8 / 10, SUE, Tuomas Tiainen
Jarkko Martikainen: Toivo (Levy-yhtiö)
Varttuessaan useat artistit haluavat keskittyä suurien linjojen ja olennaisuuksien pohtimiseen. Tähän ajatukseen sisältyy yleensä se, että ilmaisusta karsitaan kaikki turha pois. Tämä ei tietenkään tarkoita yksiselitteisesti laadun parannusta.
Toivo on Jarkko Martikaisen kolmas soololevy, mikäli Hyvää yötä, hyvät ihmiset -liveä (2007) ei ota laskuihin. Viimeistään tämän levyn myötä käy selväksi, että Martikaisen soolomateriaalilla on varsin vähän tekemistä YUP:n poukkoilevan kryptisyyden kanssa.
Martikainen on ansioitunut YUP:n telakoitumisen myötä useiden artistien hovitekstittäjänä ja -tuottajana. Vaikuttavimpana tuotannollisena taidonnäytteenä voidaan pitää Samuli Putron tänä vuonna julkaistua Elämä on juhla -albumia. Toivo on monella tapaa samankaltainen levy. Sillä hahmotetaan suuria kokonaisuuksia kansanomaisella tavalla. Tyylilaji on siis eräänlainen moderni kupletti. Martikaisen kohdalla tekisi melkein mieli puhua modernista runolaulusta.
Omillansa Martikainen on käynyt megalomaanisten aiheiden kimppuun. Rakkaus (2006) ja Toivo on saatu nyt pakettiin. Kolmiyhteys ei ole täydellinen ilman Uskoa.
Tällaiset abstraktit kokonaisuudet ovat äärimmäisen haastavia teemoja, mutta onneksi Martikainen on niin etevä kirjoittaja, ettei haaste tunnu ylimitoitetulta.
Riimeihin luottavat sanoitukset vilisevät viittauksia, sanaleikkejä, paradokseja ja kaikenlaista kielipeliä. Martikainen löytää aiheeseen hämmästyttävän monta kiinnostavaa näkökulmaa.
Polte päästä paratiisin -kappale avaa pelin hienosti humoristisella epätoivon kuvauksella taivaspaikan lunastamisesta. Voiko aika olla ystäväsi -laulussa pureudutaan varsin metafyysisellä tavalla ajan olemukseen toivon ja kiitollisuuden näkökulmasta. ”Kun ajan jätän, toivon, että jätän kuin ystävän ainakin” on hienoimpia värssyjä miesmuistiin.
Toisinaan Martikainen pakinoi kuitenkin niin yleisellä tasolla, että teksteiltä alkaa kaivata henkilökohtaisuutta. Voi olla, että musiikin lajityypin perinteet vaativat tätä, mutta Martikaisen tekstit muuttuvat harvoin vereksi ja lihaksi, vaikka hän laulaisi yksikön ensimmäisessä persoonassa.
Martikainen laulaa enemmän maisemasta kuin kokemuksesta. Tämän myötä kuuntelija vieraannutetaan laulujen todellisuudesta sen sijaan, että se tuotaisiin lähelle. Martikaisen laulujen ihmiset ovat oikukkaita ja sympaattisia kylän miehiä. Useat tekstit ovat melkein kuin laulunmuotoon pakotettuja farsseja. Vaikutelmaa korostaa entisestään Martikaisen teatraalinen tulkinta. Kireän ja resonoivan äänenkäytön vaikutuksesta ironiaa ja satiiria havaitsee usein enemmän kuin tarpeeksi.
Toivolla sävellykset jäävät pahasti tekstien varjoon, eikä todellisia klassikkosävelmiä tahdo löytyä. Lähimpänä tätä on albumin nimikappale. Pelkistettyjen ja paljaiden folk-rallien toteutus kuulostaa välillä hutaistulta ja demomaiselta. Suorastaan ihmetyttää, miksi ansioitunut tuottaja ei laita kaikkea osaamistaan peliin, vaan tyytyy lähes kauttaaltaan rämpytyskomppiin. Ainoa järkevä selitys on se, että lyriikat pääsevät näin paremmin esille.
Laulujen luonnosmaisuus alleviivaa sitä, kuinka pitkälle levy toimii tekstien varassa. Toivon lyriikat voisi pakata koviin kansiin, ja teosta voisi myydä Akateemisessa kirjakaupassa, mutta musiikillisesti levy tuskin jättää pysyvää merkkiä suomirockin graniittiin. Sanoittajana Martikaisella on omintakeinen ja tunnistettava tyyli, mutta pelkistetyt laulut paljastavat hänen heikkoutensa säveltäjänä.
Toivolta jää kaipaamaan koko levymitan kantavaa jännitettä: moninaisempia tempoja, instrumentaatioita ja pidättelyä, joilla kuulija voitaisiin virittää tekstien tunnelmiin. Tasapaksusta rakenteesta ja sanoman painokkuudesta johtuen vaarana on, että kuuntelukokemuksesta tulee liian työläs.
Toivon luonteeseen kuuluu usein perusteeton hyväuskoisuus. Siten on luontevaa, että Rakkaus on painavampaa kuin Toivo.
3 / 5, SOUNDI / Sami Nissinen
Jarkko Martikainen: Toivo (Levy-yhtiö)
YUP:n dynamo Jarkko Martikainen levytti klassikon. Toivo miettii riipaisevan syvällisesti ihmiseloa irkku- ja perinteisen folkin hengessä. Martikaisen banjoilla ja akustisilla kitaroilla maustetut nerokkaat sävellykset vaativat keskittymistä, joten kiekko ei millään muotoa sovellu taustamusiikiksi.
5 / 5, ILKKA, Juha Seitz
Jarkko Martikainen: Toivo (Levy-yhtiö)
Jarkko Martikaisen kolmas soolona tehty studioalbumi on jälleen hieno yhtä teemaa eli Toivoa sivuava kokonaisuus. Toivo ei aivan yllä intensiivisyydessään ja nerokkuudessaan Martikaisen edellisen soololevyn, Rakkaus, tasolle, mutta silti se käsittelee toivoa yhtä aikaa vahvasti ja herkästi.
Tyylillisesti Toivo on hyvin samanlainen kuin Rakkaus. Pääosassa on itse lauluntekijä ja akustinen kitara. Martikainen osoittaa, että toivo on levyn teemana varsin monipuolinen ja inspiroiva. Yhdistettynä mies ja kitara -tyyliseen tulkintaan toivo äityy aiheena Martikaisen käsittelyssä jopa julistukselliseksi. Tämä sopii kuitenkin teemaan mainiosti varsinkin, kun Martikainen tuntuu tietävän mistä laulaa. Näin esitettyä musiikkia on vaikeaa olla kuuntelematta ja pohtimatta.
Koskettava aihe ja sen monet ulottuvuudet herättävät ajatuksia vielä usean kuuntelukerran jälkeenkin. Jäämme odottamaan Uskoa.
ETELÄ-SUOMEN SANOMAT, Jarno Hynninen
Jarkko Martikainen: Toivo (Levy-yhtiö)
Loppuun ajettu Yup on maannut telakalla jo useamman vuoden, mutta yhtyeen nokkamies Jarkko Martikainen porskuttaa kovaa tahtia eteenpäin.
Herrasta voi jo huoletta puhua laulaja-lauluntekijänä, sillä Toivo on hänen kolmas soololevynsä, jos jätetään laskuista parin vuoden takainen Hyvää yötä, hyvät ihmiset -live.Pesäero Puoskareiden tyyliin on ollut alusta lähtien selkeä: bändin tuotantoa leimannut progressiivinen kieroilu on vaihtunut akustisiin, suoraviivaisen koruttomiin kappaleisiin.
Laulujen ydin on teksteissä, ja yksinkertaiset sävellykset tuntuvat kuorrutukselta. Onneksi Martikainen on taitava sanankäyttäjä, joka pystyy tälläkin kertaa pureutumaan mielenkiintoisella tavalla levyn laajaan teemaan. Hän ei kuitenkaan nosta itseään kaikkitietäväksi oraakkeliksi, vaan tarkastelee asioita useammalta kantilta, kuin esitellen erilaisia lähestymistapoja. Paikoitellen liian ympäripyöreä tyyli alkaa ärsyttää, vaikka se on puettu mitä nokkelimpaan sanaleikkiin.Edellisellä levyllään taiteilija käsitteli rakkauden (2006) ja nyt toivon, joten seuraavana lienee vuorossa usko.
3 /5, KESKISUOMALAINEN, Mikko Siltanen
Jarkko Martikainen: Toivo (Levy-yhtiö)
Keväällä ”määrittelemättömän mittaiselle” tauolle jääneen YUP:n keulahahmo Jarkko Martikainen on jo puolen vuosikymmenen ajan luonut bändin rinnalla omaa soolouraansa, minkä tuloksena on ilmestynyt kolme sooloalbumia. Niistä viimeisin, lokakuun puolivälissä ilmestynyt Toivo, jatkaa maailmaa syleilevää nimeään myöten parin vuoden takaisen Rakkauden jalanjäljillä. Levyn kymmenestä raidasta noin puolet on kuultu jo Martikaisen livekeikoilla, esimerkiksi viime keväänä Rentukka Rockissa. Valehtelematta muutaman biisin kohdalla tuleekin mieleen, että ne toimivatkin levyä paremmin kasvokkain lavalla esitettyinä. Martikaisen soolotuotanto on tekstipainotteista, humaania ja pohdiskelevaa – astetta YUP:ta pehmeämpää. Aiemman soolotuotannon teemoista muistuttavat ajatukset, mihin suuntaan omaa elämäänsä pitäisi viedä ja kenen toiveiden mukaisesti. Kokonaisuutena Toivo jää kuitenkin Martikaisen aiempia soololevyjä valjummaksi. Martikaisen teksteistä voi silti saada suuntamerkkejä oman elämänsä risteystilanteisiin. Tai ainakin ne muistuttavat, ettei ole vastaavine ajatuksineen yksin.
JYVÄSKYLÄN YLIOPPILASLEHTI, Iiro-Pekka Airola
Jarkko Martikainen: Toivo (Levy-yhtiö)
FOLK –MUOTOINEN TOIVO -KAMPANJA
Ensin Rakkaus, sitten Toivo. Jarkko Martikainen käsittelee soololevyillään pelottavan suuria aiheita. Musiikillisesti hän on kuitenkin siirtynyt vaivihkaa pienimuotoisempaan ilmaisuun ja yhä etäämmälle vanhan emoyhtyeensä YUP:n tyylistä. Edellisellä studioalbumilla Martikaisen taustalla musisoi pienehkö orkesteri, mutta nyt trubaduuri on yksin kitaroidensa kanssa.
Toivon äärimmäisen niukka äänimaailma ohjaa huomion polveileviin sanoituksiin, jotka vaativatkin tusinaiskelmiä enemmän paneutumista. Martikainen käsittelee toivoa ja toivottomuutta satiirin ja ironian keinoin, joten viestin perillemeno ei ole itsestäänselvää. Sanoilla leikitellään joskus liikaakin, mutta usein leikin taakse kätkeytyy merkityksellisiä kerroksia, jotka avautuvat kunnolla vasta useammalla kuuntelukerralla.
Toivon lohdullinen sanoma on siinä, että toivoa on. Sitä huudetaan kuin Jumalaa ja vihdoin löydetäänkin pieninä kappaleina esimerkiksi rakkaudesta. Toivoa nähdään myös asioissa, jotka useimmiten herättävät toivottomuutta, kuten kuolemassa.
Levyltä löytyy monia vahvoja töitä - esimerkiksi aloituskappale "Polte päästä paratiisiin" ja ajan lahjomattomuutta pohtiva "Voiko aika olla ystävä?" - mutta albumina Toivo ei yllä edellisen Rakkaus -levyn tasolle. Riisutun ilmaisun mausteeksi jää kaipaamaan rikastuttavia elementtejä ja monipuolisempaa soittoa.
Seuraavaksi Martikaiselta ilmestynee trilogian sulkeva Usko. Toivoa sopii, ettei Martikainen kuitenkaan hurahda suin päin uskoon vaan pysyy etsijänä ja löytää vielä kappaleisiinsa uusia sävyjä.
AVIISI, Juho Hakkarainen
Kolumneja ja muita kirjoituksia vuodelta 2001
PROLOGI KOLUMNEILLE
Kolumnit ovat aina aikansa kuvia; niiden olisi hyvä olla kiinni siinä hetkessä, joissa niitä kirjoitetaan. Samainen tekijä saa ne vanhenemaan nopeasti, eikä kirjojen koostaminen kolumneista ole siitä syystä useinkaan kovin perusteltua.
Ajan hammas on nakerrellut seuraavienkin juttujen reunamia, mutta siitä huolimatta: muutama juttu vuosimallia 2001.
Maailma ei ole tehnyt täyskäännöstä parempaan kuluneina viitenä vuotena, ja jollei muuten, niin muutamia saattaa kiinnostaa, millaisista tarinoinneista mahtoikaan olla kysymys Martikaisen Uutislehti 100:n kolumneissa. Seuraavanlaisista.
Mestarit lakkoareenalla - laskekaa leijonat irti!
( UUTISLEHTI 100, elokuu 2001 )
Lääkärilakko saatettiin päätökseen, ja hyvä niin. Työmies onkin palkkansa ansainnut. Sovittelijaosapuoli esitti tv -uutisissa kainon pyynnön, ettei lakkohuuma valtaisi muita työntekijäryhmiä. Taas alkaa kotikatsomossa vanne kiristää päätä. ´Lakko´ näkyy olevan päättäjillemme jo pelkkänä sananakin miltei yhtä pelottava kuin sanojen varsinainen hirviö, ´anarkia´. Jotkut intelligentsian edustajat keksivät käydä vaatimaan kaikkien lakko-oikeuksien rajoittamista, ja mikäpä on asetellessa lisää rajoitteita, kun ne eivät päädy koskemaan vaatijaa itseään.
Mutta ovatko lääkärit ainoa alipalkattu joukko maassamme? Terveydenhuollon piirissäkin työskentelee lukematon määrä väkeä, jonka palkkauksesta puhuminen ei kestä päivänvaloa, eikä aurinko heidän pankkitiliensä risukasoihin juuri paistakaan. Tulee miettineeksi, mikä mahtaa olla työyhteisön henkinen ilmapiiri, kun saman katon alla kulkevat palkankorotuksen saaneet lääkärit ja palkkakuopassa kompuroivat hoitajat, joille muistutetaan, että lakkoilu on ikävää ja epäsolidaarista, ja katsotaanpa sitten jokusen vuoden päästä mitä sille teidän asiallenne oikein voitaisiin tehdä.
Hyvinvoinnin summa ei ole koskaan ollut vakio, sen tietää jokainen, mutta surullista meidän ajassamme on se, ettei hyvinvoinnin piiriä saata saavuttaa kuin voimakas yhteisö. Meillä hallitsevat viidakon lait. Tekee mieli lainata pohjoisen Radiopuhelimet -yhtyeen aihetta sivuavaa tekstiä: "koira istuu kehässä, on edessä vanha luu. Se on sitä yhteistä, se on kaluttu loppuun".
Tosiasiassa hoitoalan lakkoilemista ei kannata pelätä, sillä heille ei tule muodostumaan reaalisia mahdollisuuksia sellaiseen, he ovat siihen liian heikossa asemassa. Sillä mistäpä löytyisi se rahamäärä, joka kannattelisi tuon joukon aineellisesti kituliaan lakkoajan yli? Sellaista ei missään ole, eikä näillä näkymin myöskään tule. Lähtökohtaisesti heikoilla oleva saa meillä heikkona pysyäkin, ja odottaa mannaosuuttaan lunastettavaksi sitten joskus taivaan ilossa.
Suomalaisen kansanluonteen tuntien näitä altavastaajiamme saakin vielä kelpo tovin hutkia ruoskalla pitkin selkää, eikä väki osaa kuin totella kuuliaisesti. Mutta ehkei tämänkään onnen ikuiseen jatkuvuuteen ole täyttä luottamista?
Jonain päivänä nurkkaan ajettu joukko ehkä keksiikin alkaa vaatimaan enemmän, joko hyvällä tai pahalla. Silloin ei anarkian äärellä auta kaunis puhe solidaarisuudesta tai yhteisestä hyvästä. Etenkin kun sellaista ei ole aiemminkaan heidän näköpiirissään ollut.
Voi toki olla, että tuolloin syntyy rumaa jälkeä, mutta eihän tässä hitaan hengiltä hivuttamisen järjestelmässä ei ole ollut kysymys kuin siistimmästä toimintamallista.
Sitä paitsi aiemmillekin sisällissodille on laulettu komeat muistolaulut, ja muutaman pään harteilta hakkaaminen tulee todennäköisesti vain puhdistamaan ilmaa. Meillä on alkanutkin olla jo melko ummehtunutta.
Iso hyvä susi ja informaation ihmemaa
( UUTISLEHTI 100, syyskuu 2001 )
Mikä on mielenkiintoista tiedonvälityksessä? Se, mikä kirjoitetaan muutamalla lauseella reunapalstalle, tai se, mikä jää kokonaan kirjoittamatta. Ja etenkin se, mitä uutisointi tahtoo valinnoillaan meille sanoa.
Amerikkaan kohdistunut isku, josta on hyvästä syystä paljon jauhettukin, on toki tragedia, mutta mikä saa meidät varpaillemme juuri nyt? Mikä tekee tästä terroriteosta näin arvokkaan uutisaiheen? Kaikki hutut ja tutsit, serbit, kroaatit ja muut epäihmiset ovat saaneet tappaa toisensa miltei sukupuuttoon kaukaisissa kotimaissaan, mutta me emme saa heidän onnettomuuksistaan näin seikkaperäisiä selontekoja koskaan, vaikka ihmisiä lahdataan pahimmissa kriisipesäkkeissä tuhansia joka luojan päivä. Iltapäivälehden toimittaja kertoo muistavansa World trade centerin pommi-iskun tapahtumahetket lopun ikäänsä, koska oli painellut vessaan itkemään. Mutta käsi ylös, kuinka moni on vuodattanut kyynelhelmiään kaikille niille Afrikan nälänhädän kauhukuville, joita uutiset ilta illan jälkeen näyttää? Niin, mehän olemme nähneet niitä kuin uusintoina jo vuosikymmeniä. Olemme tottuneet, ja turtuneet. Emmekä tahdo selontekoja niistä murhenäytelmistä siitä yksinkertaisesta syystä, ettei meitä edes kiinnosta.
Uutiset viestivät, kuinka me New Yorkin tai Washingtonin draamoista lukiessamme otamme osaa ja tahdomme sitä myötä suojella elämää. Mutta emme toki mitä tahansa elämää, vaan sitä, jonka kaltaista elämme itsekin. Se koskettaa meitä, ja sen äärellä alamme jo siunata pyhää sodankäyntiä terrorismia vastaan. Terrorismin vastainen taistelu onkin nyt tärkeää ja siihen on uhrattava kaikki voimavarat, sillä länsimainen elämänmalli on nyt uhattuna. Se ei meitä juuri naurata. Niin kauan kuin terrori juhli joutomailla, oli se meille yksi lysti: vinjettiuutinen banaaniviljelyvaltion massamurhista, jota kukaan ei lukenut. Mutta kun pikkuamerikat alkaavat pelkäämään saman kohtalon osumista omalle kohdalle, komiteat kokoontuvat, lauselmia laaditaan, informaatiotulva kirkuu kuinka asialle tulee tehdä jotain ja heti.
Elämän suojeleminen ei ole tasavertainen laji, eikä hyvyyden määre ole vailla abstraktiota.
Amerikka on suurin ja kaunein, etenkin kun sen ykkösmies toistelee kuin paikoilleen juuttunut levy, kuinka kysymys on hyvän ja pahan taistelusta. Bush on jäänyt nuoruutensa Walt Disney -piirroselokuvien maailmaan, jos hän uskoo puoliakaan siitä mitä saarnaa. Hyvää hyvyyttäänhän hänen edeltäjänsä ovat miehittäneet milloin mitäkin pikkuvaltiota milloin mistäkin syystä, riiputettua ihmislihaa säästämättä. Voi olla, että luonnonrikkauksia tai poliittisia päämääriä on tullut saavutetuiksi samassa rytäkässä, mutta ne ovat olleet vain bonusta. Pääasiallinen tarkoitus on aina ollut hyvän taistelu pahaa vastaan. Surullisinta on, että jotkut saattavat ottaa vakavasti nämä vähä-älyiset horinat absoluuttisesta hyvästä ja pahasta.
Terrori-iskut ovat toki tuomittavia, mutta niin on moni muukin toiminta maailmassa, ja joissakin tapauksissa mekin olemme olleet osallisia. Jollemme muusta syystä, niin siitä, ettemme ole tahtoneet nähdä mitään emmekä tehdä mitään useimmille maailman murhenäytelmille. Nyt ne ovat televisioissamme, kotikulmiemme kaltaisissa maisemissa. Herättääköhän tämäkään meitä toimimaan huomenna toisin, ja todella suojelemaan elämää?
Autourheilua ja mielenosoituksia
( UL 100, lokakuu 2001 )
Formulaselostaja Tomi Tuominen on minulle entuudestaan vieras mies. Ehkä jokaisen lukijan päässäkään eivät hälytyskellot heti pärähdä soimaan. Hän kuitenkin lausui äskettäin Helsingin sanomissa siksi suuria sanoja, että niiden kautta meillä jokaisella on mahdollisuus katsoa peiliin ja nähdä ruma kuvajaisemme selkeästi.
Tuominen kommentoi muun muassa G8 -maiden äskeistä huippukokousantia. Vakaa mielipiteensä tuomitsi mielenosoittajat "pöllöiksi", jotka huutavat turhaa kokouspaikan pihalla samaan aikaan kun "ihmiset, jotka ovat pyrkineet urallaan eteenpäin, tekevät tärkeitä päätöksiä".
Tähän on hyvä pysähtyä hetkiseksi. Juuri pyrkyryydestä onkin kysymys. Kaiken vallan tulisi perustuslain mukaisesti kuulua kansalle, mutta valtaeliitti ja samanmieliset, mukaan luettuna tämä formulaselostaja, tahtoisivat sulkea suut niiltä, jotka uskaltautuvat edes kokouspalatsien pihoille piipittämään.
Tuomisen mukaan nuo mielenosoittajapöllöt "suurin piirtein ampuvat toisiaan". Hyvä havainto. Juuri siihen heidän hallitsijansa näyttäisivät pyrkivänkin. Kun pikkuihmiset painetaan kyllin ahtaalle, he alkavat torailemaan viimeisestäkin leivänkäntystä toisten kaltaistensa kanssa. Harva kuitenkaan jaksaa raahata luitaan barrikadeille vaatiakseen omaa pientä hunajapisaraansa. Tämänkin kansalaistoiminnan Tuominen tahtoisi lakkauttaa, ja sellaista asennetta en saata lakata ihmettelemästä.
F1 -maailman kulutusjuhlaa ja kehitysmaiden rappion yhteyttä aprikoidessaan hän puolustelee että "formula ykkösissä järjestetään vuosittain isoja hyväntekeväisyystilaisuuksia", eikä hänen mukaansa niitä rahoja ilman formulasirkuksia saataisi kootuiksi. Jos hyvinvointivaltioiden taloudellisen kasvun ilmentymät, formulamaailma mukaanluettuna, olisivat missään yhteydessä kehitysmaiden nälkäänäkevien auttamiseen, ei kärpästen peittämiä kuolevia lapsilaumoja enää olisi.
Menestyjien toimintatapa on kuitenkin toinen, kauniista puheista huolimatta. Formulasankari Häkkinen sai ensin kotimaastaan ilmaisen ylläpidon ja koulutuksen herkkinä nuoruusvuosinaan. Pyrittyään urallaan eteenpäin ja menestystä saavutettuaan Mika karkasi veropakolaiseksi Monacoon. Samoin me edistämme vain omaa hyväämme. Puhumme tyynnyttelevästi ja imemme ohimennen veren meitä heikommista. Hallitsijarotuna olemme julmia ja piittaamattomia, eikä asian tila muutu paremmaksi vaikka sitä miten päin selittelisi. Pitäisi toimiakin. Siksi ne pöllöt heiluttavat niitä plakaattejaan.
Eipä silti: me tahdomme puhua asiat parhain päin, koska emme kestä totuutta tekojemme tosiasiallisista seurauksista, ja tahdomme naamioitua hyväntekijöiksi vaikka emme selvästikään sellaisia ole. Me tahdomme säilyttää vallitsevan tilan, kuinka epäoikeudenmukaisen tahansa, jos vain oma hyvinvointimme on edes jotakuinkin turvattu. Suomessa voi hurskastella tyytyväisenä omaan osaansa, mutta kuinka kauan, siitä ei ole mitään varmuutta. Jokainen tietää, millainen loppu ahneella on.
Herätkää, vartiotorni on vaarassa kaatua!
( UL 100, marraskuu 2001 )
Viime viikolla sain ovensuuvieraita. Ovensuuvieraat ovat niitä kutsumattomia miehiä komeissa puvuissaan, jotka tahtovat keskustella uskonasioista. Sinällään tapaaminen oli miellyttävä; molemmat herrat olivat korrekteja, ja viestinsäkin oli humaani. Lähinnä heitä kiinnosti, olenko huolissani maailman nykytilasta. Helppo kysymys. Jos omaa vähäisintäkään kykyä ajatella ja havainnoida, on huolissaan aivan tuskaksi saakka. Mutta mitä voi pieni ihminen tehdä?
Ratkaisut löytyvät Herran hallusta. Mikäpä siinä. Ainoa seikka, mikä minua alituiseen kiusaa tosiuskovaisten kanssa keskustellessa, on nurkkapatrioottisuus. Se, kuinka huonosti useat ottavat vastaan väittämän, jonka mukaan kaikkien uskontojen päälauselma on sama. Joka siis on se vanha tuttu ´älä tee muille sitä mitä et tahtoisi itsellesi tehtävän´. Jehovan sanansaattajatkin olivat tarttua tähän aiheeseen. Eli vain heidän jumalansa kautta saisin elämäni parhaalle tolalle. Mistä tämä tieto on peräisin? Kuinka käy muslimien? Tai niiden, jotka eivät osaa lukea, eivätkä ole siksi saaneet tietoa oikeasta Taivaan Herrasta?
Toisaalta, olen selannut vieraitteni huomaavaisesti lahjoittamia lehtiä, ja niissä on paljon hyvääkin. Tällaisena aikana, jona kaikki törkeydet ovat aina joltain katsantokannalta oikeutettuja, on hienoa, että jollain on moraalista selkärankaa. Olkoonkin, että sitä on suvaitsemattomuuteen saakka. Sillä hieman se allekirjoittanutta hämää, kun Vartiotorni -lehti kertoo, kuinka populaarimusiikki turmelee omaatuntoa. Onnekseni olen, hieman kuten Jehovan todistajatkin, pitäytynyt alakulttuurien piirissä, myös kulttuuriharrasteissani. Herra ymmärtänee tämän, jos joskus tapaamme. Sillä minähän saan rock -musiikista samoja hyviä oppeja kuin nuo kelpo saarnaajaveljet pyhästä kirjastaan.
Myös homoaggressio hyppää "Herätkää!" -lehden sivuilta esiin. Kun homoliittokysely oli eduskunnan käsittelyssä, ja kansa vaelsi rukoilemaan kivitalon portaille, teki mieli lyödä päätä seinään. Olen sanan- ja mielenilmaisunvapauden kannalla, mutta luulisi meillä olevan suurempiakin ongelmia kuin naapurin seksuaalisuuden kohde, jollei se ole lapsi tai koira. Näistä miinuksista huolimatta Jehovan todistajain lehdet ovat mielenkiintoisia, sillä ne herättävät kysymyksiä ja pakottavat omaan ajatteluun. Tällaisena aikana jo sekin on paljon.
Ja lopuksi: Jehovan todistajat kiertävät ilta illan jälkeen ihmisten ovensuissa levittämässä sanomaa, jonka uskovat pelastavaksi ja läpeensä hyväksi. Se on kaunis ajatus. Siksi juhlin sitä niin kuin Jouko Turkan Nokia -hulluutta rienaavaa näytelmää. Sympatiseeraan sitä kuin Pentti Linkolan toiveikkuutta uusista katastrofeista, joiden myötä maapallo saattaisi pelastua. Muutama herättelijä on siis vielä joukossamme, vaikka useimmat ovat olleet jo vuosikymmeniä sikiunessa.
Kenen oikeuksia on lupa polkea?
( UL 100, joulukuu 2001 )
Cd -levyjä voi hypistellä, pinota torneiksi, jopa kuunnella, tai piestä kirveellä pilkkeiksi, kuten tänä maanantaina mm. Vexi Salmen toimesta piraattilevyille tehtiin. Musiikkialalla jonkun tovin työskennelleenä ymmärrän hyvin tuon primitiivireaktion, vaikka se onkin vain vertauskuvallista vastarintaa. Itse en ole cd -levyjä vielä kirveellä käsitellyt, mikä voi johtua siitä, etten omista sen koommin kirvestä kuin piraattilevyjäkään. Sen sijaan kirjoitin aiheesta taannoin. Olin siinä hieman huolestunut musiikintekijöiden toimeentulopuolesta.
Palautteessa oli yksi huomionarvoinen kirjoitus, joka suositti allekirjoittaneelle töitä terästehtaassa tai McDonald´silla, jos huoli sairaspäivieni toimeentulosta kasvaa suureksi. "Niin kuin meidän muidenkin täytyy".
Toivon teidän syventyvän tähän argumenttiin. Se elää niin monaalla yhteiskunnassamme, että sitä mietiskellessä saa pysyvän migreenin. "Me muut" eivät ole yhtenäinen, tasa-arvoinen ryhmä. Ei ole olemassa ryhmää "me muut", josta esimerkiksi musiikin piirissä puuhastelevat voitaisiin sanoa irti.
Ensiksikään tämän maan muusikkojen palkkaus ei edes suuresti eroa terästehdastyöläisten palkkauksesta, ja jos eroaakin, niin ei ainakaan muusikkojen eduksi. Toiseksi, piratismin kitkeminen on työtaistelu siinä missä joidenkin muiden ryhmien vaatimus saattaa oma palkkaus yleiseurooppalaiselle tasolle. Mutta musiikkityöläisten edunvalvontaa eivät saa harrastella edes he itse. Noiden turhanmarisijoiden on marssittava tehtaaseen niitä oikeita töitä tekemään, aivan kuin kukaan soittomies ei sellaisia olisi kuunaan tehnyt.
Ymmärrän toki olevani etuoikeutettu saadessani tehdä työ -otsikon alla sitä, mistä pidän, mutta se ei tarkoita ettenkö olisi ehtinyt tekemään henkeni pitimiksi vuosien varrella paljon sellaistakin, mitä tulee suorittaneeksi vain saadakseen rahaa. Vai tulisiko jokaiselle työntekijälle määrittää onnellisuusbarometri, ja jos tietty kynnys ylittyy, hänet joko määrätään töihin terästehtaaseen, tai hänen etuisuuksiaan täytyy karsia, jotta hän kärsisi töissä niin kuin töissä kärsiä tulee? Ääntään ei saa korottaa, mitään ei saa pyytää. Jos työläisellä on täytekakku, hänen tulee siis jakaa se muille, ja jos onnellisesti käy, hän saa maistaa sitä itsekin? Olettaen tietysti että muu jakajajoukkio suhtautuu ideaan suopeudella. Tästä hänen tulee olla erinomaisen kiitollinen, ja hymneillä ylistää hyväntekijöitään.
Vapaa taitelijuus voidaan toki kokonaan lopettaakin, vaikkapa hallituksen määräyksellä, ja siirtää kaikki kyseiset reservit pikaruokaketjujen myyjiksi tai terästehtaiden työntekijöiksi. Mutta silläkään muutoksella ei poispyyhitä eriarvoisuutta, joka juhlii monilla aloilla. Ja niin kauan kuin tuota eriarvoisuutta on, niin kauan siitä metelöidään. Kenen oikeuksia saa polkea? Ei kenenkään, ja meidän olisi pitänyt oppia se jo.
Kolumneja kirkko & kaupunki -lehteen
Kirkko ja kaupunki –aviisin kolumnistipesti oli hyvä työsarka. Lehdessä oli yllättävän paljon antoisaa luettavaa, ja jo otsikkotasolla ajatus miellytti; enhän ole kovin kirkollinen (ainakaan jos se mitataan kirkossa käymisen perusteella), enkä sielunelämältäni kai kovin kaupunkilainenkaan. Ohessa on muutamia kolumneja, jotka sattuivat historian hämäristä vielä löytymään. Onpa ensimmäisenä jopa yksi luonnos kolumniksi, jota en tainnut koskaan lehteen asti tarjota.
Aiheina ovat mm. kunnallisvaalit, julkisen liikenteen lakko pääkaupunkiseudulla, menestyvien yritysten joukkoirtisanomiset, porvoolaisen perheenäidin päätös tappaa sekä itsensä että koko muukin perheensä velkataakan häpeän alla (kuinka moni vielä muistaa kyseisenkin tragedian?) ja niin edelleen.
Pari juttua, joiden lähtökohta on positiivisempi, on osunut kohdalle myös, mutta useimmiten olen nähtävästi päätynyt kirjoittamaan erilaisista epäkohdista tai sellaisiksi kokemistani asioista. Jos jotakuta häiritsee se, etten ole osannut vain ja ainoastaan ylistää elämisen ihanuutta, hänen kannattanee jättää seuraavat jutut lukematta.
Loppukaneettina on vuonna 2005 Arvo –lehteen kirjoitettu mietelmä, joka on viimeisimpiä ns. poleemisia kirjoituksiani – viimeisen vuoden aikana olen ollut vähemmän aikaansaava kolumnikirjoittamisen saralla.
Kenen joukoissa äänestit?
( Luonnos K&K –lehteä varten )
Toivon mukaan löysitte ehdokkaanne. Se voi olla vaikeaa, jos ei esimerkiksi
tuoreena kuntalaisena heistä mitään tiedä. Monen sortin esitteitä toi posti meillekin. Niissä on ollut ehdokkaan kuva, nimi, numero ja puolue. Epäröivä toivoisi selkeitä suuntaviivoja. Niitä, joita politiikassa enää harvalla on. Kunnes saapui se selkeälinjainen, vetoava vaaliohjelma. Sen mukaan pienen kaupunkimme pääkadun lämmittämisajatus on suuruudenhulluutta. Sen sijaan kaivovesitutkimuksien pitäisi olla ilmaisia niille, jotka ovat omavaraisten kaivojensa varassa. Hyviä huomioita molemmat. Ja: kaupungin pitää säästää omakotitaloja myös vuokra-asumisen tarpeisiin; kaikki vuokralle ajetut eivät halua asua kerrostaloissa. Tasa-arvoinen ja kannatettava ajatus. Kuten sekin, että ikääntyvän väestön tarpeet on huomioitava paremmin: esimerkiksi "vuokrankorotuksien suorailmoitus Kelaan, jotta asumistuenkin korotus huomioitaisiin jo siellä". Humaani näkökohta, mietin, ja luen edelleen: perusturvan tasapuolisuus on tutkittava. Etenkin lapsiperheiden tarpeet on huomioitava. Ihmisiä hyppyytetään kohtuuttomasti luukulta toiselle: tästä on tehtävä selvitys, ja sitten loppu. Lukija on jo juoksemassa äänestyskoppiin, muttei malta, kun ilosanoma jatkuu. Ohjelman mukaan pitää selvittää, ettei kaupunki hairahdu vastaisuudessa kultaisiin kädenpuristuksiin johtajatasolla. Meillä ei ole varaa maksaa suuria summia virasta muualle lähteville. Ei niin, mietin minäkin. Siis mikä on tämä puolue? Vasemmistoliitto? SKP? Kun monistetta kääntää, ehdokkaat esittäytyvät, ja otsikko uhkailee yhteiskunnallisesta rappiosta muukalaistulvan uhatessa.
Suomen Kansan Sinivalkoiset ehdokkaat ovat avoimia myös rasismissaan, ja minun tekee mieleni potkia seiniä. En minä voi heitä äänestää, en hyvällä tahdollakaan. Mutta jotain tämän täytyy kertoa politiikkamme tilasta, kun ainoat selkeäsanaiset ehdokkaat ovat joko fasisteja tai piirroshahmoja, Aku Ankan malliin.
Laittomat lakkoilijat
( Kirkko ja kaupunki, marraskuu 2004 )
Kotimaisessa mediassa ehdittiin vatvomaan paljonkin sitä, mikseivät bussit hetkiseen kulkeneet. Happamat naamat antoivat kahtalaisia lausuntoja. Linja-autokuskit puhuivat tilanteesta työtaisteluna, työnantajat taas laittomana lakkona. Työtaistelun termin kyllä ymmärtää, mutta millainen on laiton lakko? Syntyykö laiton lakko silloin kun lakon alkamisajankohta ei ajoitu esimerkiksi mönkään menneiden neuvotteluiden jälkeen, vai määrittyneeköhän lain rikkominen jotenkin toisin? Toisaalta: milloin lakolle voidaan antaa ´laillisuuden´ leima? Silloinko, kun työnantajat suovat sille esimerkiksi ajoituksellisen siunauksensa? Milloin sellainenkaan aika voisi olla? Milloin heille mahtaisi parhaiten sopia? Kesän hiljaisimpana ajankohtana, ehkä? Joulun pyhinä? Maailmanlopun sattuessa? Ja voiko mikään lakko olla työnantajapuolelle milloinkaan mielekäs, laillisuudesta viis? Olemmehan oppineet jo varhain ymmärtämään sen, että laki ja laillisuus ovat vain sanoja, jotka voidaan poistaa käytöstä, jos hallitsevan joukon etu sitä vaatii. Sen sijaan piskuisimman piipertäjän, tässä tapauksessa bussikuskin, tulisi tyytyä osaansa. Se on hänelle annettu eikä siitä tulisi olla valitus-, saati lakko-oikeutta. Ne, joiden ääni kuuluu muutenkin, saavat vaatia, muut eivät. Tai tulevat leimatuiksi laittomasta lakkoilustaan.
Näitä laittomia lakkoja, ainakin vertauskuvallisia sellaisia, järjesti muuan Jeesus nasaretilainenkin aikoinaan. Hän kaatoi rahamiesten pöytiä ja messusi muissakin tilaisuuksissa vahvimpien mielipiteitä ja valtaa vastaan. Ja eipä aikaakaan, kun jo lakkoileva elämäntapaintiaani nostettiin ristille riippumaan ja suurmiehet pesivät kätensä, kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti.
Outoa, ettei näin vanha tarina näyttänyt bussikuskeille ns. kaapin paikkaa. Vai olisiko sittenkin niin, että jotkut eivät menettäneet toivoaan kansanvallan vaikutusmahdollisuuksista, olivat heidän keinonsa ´laillisia´ tai eivät.
Jotain, mihin uskoa
( Kirkko ja kaupunki, elokuu 2004 )
Viime aikoina olen kuluttanut Bob Dylanin levyjä. Radiosta tai anniskeluravintoloiden jukebokseista häntä ei juuri koskaan kuule, vaikka menestyksekäs ura on kestänyt yli 40 vuotta. Syyt ovat selvät. Vanheneva, uurteita keräävä mies ei oikein sovi idoliksi nuoruutta palvovaan maailmaan. Sisällöllisesti hänen materiaalinsa on liian monisäikeistä ohimennen kulutettavaksi, ja toisaalta musiikin karu muoto on vaikeasti myytävissä. Formaateista kiinnostuneelle musiikkimedialle pitäisi pystyä tarjoamaan sekä positiivinen poljento että lyhyt muoto, ja sikäli maailmat eivät kohtaa.
Dylan laulaa politiikasta, ikääntymisestä, rakkaudesta - lyhyesti sanottuna elämän salaisuuden etsimisestä. Toisinaan näyt ovat apokalyptisia. Valtaväestön vahvimmat tahtovat eristää poikkeusyksilöt omiin eriöihinsä, ja samaan aikaan alati nouseva tulvavesi on vaarassa huuhtoa kaiken mennessään. Kaiken sekavuuden keskellä rakkaudella voisi rakentaa parempaa, muttei sekään helppoa ole.
Dylan on laulavana runoilijana omaa luokkaansa; eräänlainen rockin Shakespeare. Jos pitää popmusiikkia lapsellisena viitekehyksenä, voi tarkistaa kantaansa hänen levyihinsä perehdyttyään. Mutta mikä tärkeintä, tuo musiikki luo uskoa ihmiseen ja elämisen merkitykseen, ja keitoksia tarjoillaan sopivina annoksina koomillisuutta ja traagisuutta yhdistellen.
Joku voi pitää tätä rienauksena, mutta sakraalisimmillaan Dylanin musiikki toimii minulle samoin kuin epäilen Raamatun saavan jonkun sellaisen lukijansa joka uskoo siihen. Molemmissa, niin suuressa kirjassa kuin näissä äänilevyissäkin, on hyvän ja pahan taisteluita. On köyhä, mutta ajoittain onnesta huumaantuva kiertolainen ja päälle päätteeksi värikästä, innostavaa kieltä sekä moraalifilosofisia tarinoita. Toinen niistä ei ole Jumalan sanaa, mutta näinä aikoina on erityisen arvokasta, jos on edes jotain, mihin uskoa.
Yritä, poika, yritä!
( Kirkko ja kaupunki, syyskuu 2004 )
En ole koskaan kokenut saavuttaneeni juuri minkään tason viisautta, mutta viime aikoina olen tuntenut itsensä entistä tyhmemmäksi. Syy on siinä, etten saata mitenkään ymmärtää suuntaa, johon tavallista palkansaajaa ajetaan. Mitä suurempi toimija, sitä suurempia määriä se todennäköisesti irtisanoo, ja sitä laajempia huononnuksia se kohdistaa pienimpiin toimijoihinsa. Tilanteeseen liittyvissä keskusteluissa korostetaan aina yrittämistä, pinnistelyä eteenpäin. Kilpailukyky vaati tätä, tase oli oletettua huonompi, ja jokaisen tulee nyt vain yrittää. Yrittäjyyttä suositellaan jo koulun penkeillä istuvillekin, mutta edellinen pankkikriisi opetti useimmat epäluuloisiksi. Pankit kyllä selvisivät, useimmat yksityiset ihmiset eivät. Lapsetkin tietävät, ettei pienempää saa lyödä, mutta iän myötä sellainen unohtuu. Ja yrittämisen tuoksinassa käytetään kaikki keinot. Myös matalapalkkamallia lanseerataan innolla. Työnantajan onkin mieluisaa palkata tekijä tuhannella eurolla kuussa, mutta pääkaupunkiseudulla, jossa vilkkaimmat työmarkkinat ovat, on aika vaikea pärjätä sillä rahalla. Vuokrataso on mitä on, hintataso samoin. Saa olla melkoisen yritteliäs selviytyäkseen. Eikä niilläkään, joilla on vielä joku asema ja sitä myötä varaa esimerkiksi tietokirjan ostamiseen, taida olla kovin hyvä olla. Yritin parin viikon aikana ostaa niin Helsingin kuin Kuusamonkin kirjakaupoista Juha Siltalan "Työn huonontumisen lyhyt historia" -teosta. Loppu, kaikkialta. Molemmat painokset. Kolmannesta erästä sain viimein minäkin omani. Otin asian puheeksi myyjättären kanssa, joka totesi asian olevan niin lähellä niin monia, että jokainen kauppaan sisään kävellyt on ostanut juuri Siltalan kirjan. Mutta kenen sitäkin kirjaa tulisi lukea? Jos tietää huonon olonsa jo entuudestaan, ei sitä tarvitse kirjoista kerrata. Mutta vaikkei tätä käsitä, täytyy jatkaa yrittämistä. Koska muita vaihtoehtoja ei ole.
Poliittista jälkipyykkiä
( K & K, kesäkuu 2004 )
Ei tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa, kun näki EU -vaalitulokset. Nukkuvien puolueen ja Aku Ankkaa äänestävän ryhmän pitää olla todella laaja, jotta saimme sellaisia edustajia kuin taas saimme. Aina muistetaan muistuttaa, kuinka tärkeää on antaa äänensä. Ei sovi valittaa asioiden tilaa, jollei äänestä! EU- ja kansanedustajat ovat kansan palvelijoita, senhän sanoo jo edustajan termikin, ja kuinka hän tietää miten edustaa, jollei kansa ole häntä äänestämällä muistuttanut? Ehkä näinkin, mutta terve järki puhuu toistakin kieltä. Useimmat eivät äänestä kommunisteja, vaikka hengessä vasemmalla olisivatkin, koska eivät usko kyllin monen muun äänestävän. Siinä menee hyvä ääni hukkaan. Samalla logiikalla monet muutkin menettävät tukeaan. Ja kun suuri osa joukosta on menettänyt uskonsa koko touhuun, on lopputulos edessä.
Kokoomus juhlii, ja toki heidän äänestäjillään on enemmän syytä äänestää, kun on, mistä jäädä paitsi. Köyhimmille alkaakin olla jo aivan se ja sama. He eivät usko poliitikkojen edes ajavan yhteistä hyvää, vaan hurjimpien salaliittoteorioiden mukaan he palvelevat ensisijaisesti teollisuuden etuja. Siltä minustakin on aina silloin tällöin tuntunut, vaikken köyhin tai kipein taida ollakaan.
Esimerkiksi Sonera -jupakan aikaan mietin jälkiviisaasti mallia, jossa voisi tehdä katugallupia aiheesta "jos sinulla ja perheelläsi olisi mahdollisuus ostaa ilmatilaa Saksasta, 1000 euroa päätä kohden, olisitko halukas tekemään kaupat?" Kansankielellähän asia oli tämä. Kysyjälle olisi varmasti tarjottu hyvän kallonkutistajan yhteystiedot. Mutta kun saman asian järjestivät Sonera ja poliitikkomme, kaupat tehtiin ja päälle hurrattiin. Puhelinverkkojen rakentamiseen ei rahaa riittänyt, mutta senkin katastrofin äärellä yritettiin lähinnä jäljittää nimimerkin takana piilottelevaa paljastuskirjailijaa. Eli pientä ihmistä. Joten ei aina sovi ihmetellä, jos joku tuttavasi ei enää äänestä. Ehkä hänkin on jo niitä, jotka eivät tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.
Suurenmoista on...
( K & K, maaliskuu 2004 )
"Suurenmoista on ihmisen olla tietoinen omasta erinomaisuudestaan, tavoitella ylellisyyttä, elää rikkauksien keskellä muiden kadehtimana ". Jotenkin tuo lause kuulostaa rumalta, vaikka se kuvaa esikuvallista mallia ihmisen toimia. Vai emmekö me muka tavoittele elämää, joka tiivistyy suurin piirtein tuohon lauseeseen?
Toimittajat luovat viime kädessä sellaisia juttuja kuin tahtovat, eikä kaikkea lukemaansa todellakaan tule uskoa, mutta Miss Suomen haastattelussa ollutta tunnustusta "kadehdin ihmisiä, joilla on hieno talo ja kallis auto" en osaa epäillä tällaisena aikana, tällaisessa Suomessa. Harvahan meistä kadehtiikaan henkistyneitä ja kaikesta maallisesta luopuneita munkkeja, jotka tarkastelevat elämää puistokemistien varallisuustason ja yhteiskunnallisen aseman lokerosta. Olemme siis tulleet pisteeseen, jossa aine on kumonnut hengen, ainakin väliaikaisesti.
Munkeista puheen ollen, minulla on jotain tunnustettavaa. Alkulauselmani oli mukaelma, ja Yoshida Kenkon alkuperäinen ajatelma vuosimallia 1330 kuuluu seuraavasti. " Suurenmoista on ihmisen olla vaatimaton, kaihtaa ylellisyyttä, elää köyhänä havittelematta maallista mainetta ". Tämä lause kuulostaa ylevältä ja kauniilta. Miksi me emme siis elä kenkolaisittain, kieltäymyksen opin kautta?
Moraalisten kysymysten miettimisen ei tarvitse olla yksisilmäistä moralisointia, vaan moraliteetin etsintää, vaikka se ensin mainituksi usein leimataankin. Meidän on taatusti vaikeaa tehdä hyviä tekoja, sillä laumaelukoina me toimimme kuten olemme lauman vanhemmilta oikeaksi oppineet. Jo lapset opetetaan, ei itsellisiksi, mutta itsekkäiksi. Ei siis ole tähtitieteellinen hämmästys, että meistä tulee niin lyhytnäköisiä oman takapuolemme tarkastelijoita kuin tulee. Mutta me voisimme tehdä toisinkin, antamalla edes muutaman ajatuksen elämänmallimme kriittiselle tarkastelulle. Haastavaksi matkaoppaaksi toisenlaisen hyvän elämän mahdollisuuksille suosittelen teillekin "Joutilaan mietteitä" -teosta. Se ei ehkä muuta mitään, mutta voitte ainakin sanoa kurkistaneenne toiselle puolen. Itse olen alkanut epäillä, olisiko siellä kuitenkin viihtyisämpää.
Kun joulu on
( K & K, joulukuu 2004 )
Minulle läheisissä ihmisissä on pari tapausta, joita joulu kerrassaan inhottaa. Kyse on lahjakulttuurista. Yksi ei voi sietää sitä, että lahja on ostettu vain itsensä lahjan ostamisen vuoksi. Tällöin lahjan antaja on vain tahtonut täyttää laiskasti sen rituaalin että jotain on hankittava, ja niin ollen haaskannut rahaa joutavanpäiväiseen.
Toinen inhoaa materialistista joulukulttuuria ylipäätään, tapaa hukuttaa ihminen tavaraan. Eikä onni toki omistamisesta synnykään, pikemminkin päinvastoin. Runsaudenpula on ainakin itselleni tuonut aika ajoin moraalisen krapulan, ja vuosien vieriessä tarvitsee entistä vähemmän: on jo ehtinyt hankkimaan kaiken tarvitsemansa ja paljon tarpeetontakin.
Kun edelliseen liittää hiostavat supermarket-ostoskokemukset ja muut vereksellä tapahtuvat joulujärjestelyt siivoamisineen ja aattoillan täydelliseksi tekemisen pohjustamisineen, ei ole ihme että muutamat ovat loppua kesken.
Huonoimmillaan joululle käy niin kuin liian pitkään odotetulle kesälomalle; suuret odotukset eivät voi mitenkään täyttyä, ja käteen jää pettymys.
Tahtoisin kuitenkin toivoa, ettei kovin useaa alkaisi kalvamaan samanlainen pessimismi. En itsekään ole mikään jouluihmisen perikuva, mutta vetäytymisen ja hiljentymisen aika tarjoaa ainakin sen hyvän, että antaessaan itselleen oikeuden olla odottamatta mitä täydellisintä aattoiltaa, voi saada paljonkin. Jouluna kaikki sentään pysähtyy hetkiseksi, ja jos on mahdollisuus viettää se hetki katto päänsä päällä ja itselleen läheisten ihmisten parissa, on oiva mahdollisuus nähdä tuo seisova aika positiivisessa valossa. Tarvitseeko siihen lahjavuorta, pukkia, kinkkua tai edes joulun kynttilöitä? Tuskin. Jos voi ajatella: "tämä riittää minulle", ja osaa iloita siitä ettei kukaan juuri nyt tarvitse tai käskytä itseä, on joulun sanoman tärkein osuus täytetty. Rauhaisaa hengähdyshetkeä teille kaikille.
Jaetun maan taktiikkaa?
( K & K, heinäkuu 2005 )
Porvoon tragedian pöly on jo laskeutunut, joten sen herättämistä ajatuksista voinee kirjata muutaman ylös. Kertyneinä olivat siis 120 000 euron velat, ja perheenäiti teki päätöksensä. Kun seuraa medioita, jossa tapausta eniten ruodittiin, törmää tuon tuosta tapauksiin, joissa jonninjoutavilla, itseään liikemiehiksi kutsuvilla ihmisillä on velkaa moninkertaisesti, suut ja silmät täynnä. Haittaako se heitä? Miettivätkö he kunniaitsemurhia? Eivät toki.
Toiset ottavat helpon rahan, laillisesti tai laittomasti, vailla sen suurempia omantunnontuskia, ja toiset yrittävät ontua vähillään sen minkä jaksavat kunnes on aika tehdä päätöksiä, usein niitä lopullisia. Niin kutsutun kansan valtaosa kantaa mukisematta pankkivelat ja muutkin talousvisionäärien heidän eteensä järjestämät taakat. Oudon hyvin he jaksavatkin, kuljettavat korsiaan kekoon puhumattomina ja valittamatta. Vaan kuinka kauan vielä, ja kenen keko se on?
Samoissa uutisissa on virtanaan vaatimuksia viikonloppulisien lopettamisista. Työntekijöitä on myös liian vaikea irtisanoa. Muutamat ay-liikkeet hangoittelevat vastaan ja yrittävät taata pienten oikeudet suurien tekijöiden edessä, mutta vanha maailma horjuu jo. Kasvava kilpailukyky on saavutettava, ja se vaatii hintansa. Ehkä meillä ei kohta enää ole varaa tutuiksi tulleisiin terveydenhuoltoon, sairaslomiin, sosiaaliturvaan, ei edes eläkkeisiin.
Kaikki säälittelevät perhettä, jonka loppu oli niin tyly. Voivottelu ei kuitenkaan auta, he eivät palaa. Ainoa mahdollisuutemme on pyrkiä säilyttämään maa, jossa vastaavat tragediat eivät olisi mitä todennäköisimpiä. Olemmeko me kykeneviä siihen, ja onko siihen edes halua?
Sanoista
( Arvo – lehti, marraskuu 2005 )
Kun liikun ihmisten ilmoilla, tulee aina silloin tällöin joku kummastelemaan,
mistä ne minun omituiset laulutekstini oikein kumpuavat. Kuinka kukaan voi keksiä sellaisia? Vastaukseni on aina tylsä ja heikosti mitään valaiseva, sillä en voi muuta kuin vastata tekstieni olevan sarja arkisen elämän havaintoja. Toki minä leikkaan ja liimaan niitä toisiinsa, sekä lisään puolet petäjäistä, jos tarve vaatii, mutta niiden kirjoittamiseksi ei tarvitse syödä tajuntaa laajentavia sieniä tai ryypätä raivokkaasti. Riittää, että havainnoi, ja tekee sitten työtä saattaakseen yhteenvedot ihmisten tutkittaviksi. Mielenilmaukset ja omat päätelmät eivät siis edusta minkäänlaista salatieteen haaraa. Ajoittaisesti olen törmännyt myös lauluntekijöihin, joille tekstien kirjoittaminen tuntuu ylivoimaiselta, mikä on jo paradoksi sinänsä. Syy piilee heidän uskossaan, jonka mukaan heillä ei ole mitään sanottavaa. Vaikka jokaisella meistä kyllä sanottavaa riittää. Etenkin kapakkakeskusteluissa käsittää hetkessä, että jokaisella on mielipiteitä.
Nouseekin kysymys, kuinka niin useaan on onnistuttu kylvämään epäluulo omien mielenilmausten "arvoa" tai "arvottomuutta" kohtaan?
Joku ei ehkä osaa laulaa tarkasti nuotilleen, ja se siitä: nuottipuhtaan laulamisen lahjaa ei ole kaikille suotu. Sen sijaan jokainen meistä on täynnä ajatuksia ja väittämiä siitä, miten asioiden tulisi olla, ja moninaisiin oivalluksiin pystyy kuka tahansa, se ei ole mistään lahjakkuudesta kiinni. Silti moni pitää kiinni harhauskostaan jonka mukaan omat mietelmät ole julkituomisen arvoisia. Parhaiten tämä turha ajatusten itsekontrollointi näkyy siinä, etteivät sen ilmentymät näy juuri missään. Vaikka koko maa makaisi henkitoreissaan, ei kansa taatusti nouse barrikadeille. Harva nousee ylös edes tarttuakseen kynään. Vaikka kuka tietää paremmin pitkäaikaistyöttömän tunnot kuin hän itse? Kuka todella ymmärtää avohoitopotilaan tilannetta, tai asunnottomien osaa? Meillä kyllä riittää esimerkkejä heistä, joiden ääni ei kuulu eikä näy missään. Onko heihinkin tartutettu vankkumaton usko siitä, että politiikan tekijät ja kauppamiehet tietävät paremmin, sekä ehkä heidän lisäkseen muutamat julkiset persoonat? Hekin ovat näkyviä pitkälti sanojensa ansiosta.
Miksei jokainen meistä kirjoita, ota kantaa, ja sitä myötä pyri rakentamaan parempaa, mieluisaa maailmaa? Eikö kannata, eikö maksa vaivaa? Jos ei, niin miksi sitten ei? Minä tunnen eräänkin putkimiehen, jonka aforistiikka ja järjenjuoksu on useaa julkista persoonaa mielenkiintoisempaa ja antoisampaa, politiikan lausuntoautomaateista puhumattakaan. Hän ei voi olla ainoa, se ei yksinkertaisesti ole mahdollista.
Näinä aikoina pitäisi toistuvasti mieleen palauttaa se vanha lauselma, jonka mukaan kukaan meistä ei ole ihmistä kummempi. Ehkä sitä myötä jokainen voisi muistaa, ettei meidän tarvitse olla hiljaa. Kaikilla on sama sananvapauden oikeus kuin vaikkapa näiden rivien kirjoittajalla on, eikä sen käyttämistä tarvitse hävetä.
Live-arvioita
PUHUTTELEVAT LAULUT BAARISSA
Jarkko Martikainen Happy Timessa 2.10.
Kaksikymmentä vuotta musiikin esittämistyötä tehnyt Jarkko Martikainen on tehnyt viitisenkymmentä soolokeikkaa vuodessa. Tiistaina esityspaikkana oli solistin nuoruuden nelivuotinen kotikaupunki Savonlinna.
Korokkeen eteen eteen alkoi puoli yhdentoista jälkeen hilautua seisojia, aluksi vain istumapaikkojen loppumisen vuoksi, mutta kohta myös seuratakseen saapuvaa solistia läheltä. Levymusiikin löysä tömpötys vaihtui Martikaisen lämminääniseen kertoilevaan laulelmaan ja kitaransoittoon.
Yleisön keski-ikä oli parinkymmenen kieppeissä. Mukana oli myös Martikaisen entisen oppilaitoksen, taikkarin, opiskelijoita. Meno baarissa oli niin hillittyä, että se teki oikeutta kiintoisalle laulelmakerronnalle. Martikaisen puhuttelevat tekstit ja kulkevat tempot olivat omiaan nappaamaan huomion. Tunnin setti oli Martikaisen itse säveltämää ja sanoittamaa musiikkia yhtä laulua, Rukousta, lukuunottamatta. Vaikka muusikko lupasi alkusanoissa koetella kuulijan turnauskestävyyttä, tuntui esitysaika lyhyeltä. Martikainen viittasi koettelemisella sekä muutamaan pitkään kappaleeseen että vähemmän hupaisiin sanoituksiin. Kappaleet loppuivat usein muulle kuin perussointuasteelle, mikä jätti ajatusta elättävää virettä päälle.
Teemoissa painoittui elämä ja erityisesti yhteiselämä nuoruudesta eteen päin. Saavatko kumppanukset toisistaan vain muovailuvahaa, Martikainen kysyi laulussa. Tekstin loppusoinnut toimivat: "Kuullessaan hääkellon soiton hän saa vaimoksensa enkelin. Enkelin ja erävoiton, mutta kuka voittaa pelin?" Teksteissä pohdittiin myös muuta ystävyyttä ja elon lyhyyttä. Ystävä voi olla kuin "sika tai shakaali", mutta laulussa luvattiin lopulta viedä rakas oikeiden ystävien luokse. Häävalssin kolmijako oli niin tiuhatempoinen, että kappaleen tahtiin olisi vaikeahko valssata. Tanssi taipuisi helpommin tasajakoiseksi, ykkösiskut poimien. Laulun viesti kehotti tönimään ylämäessä ja jarruttamaan alamäessä. Teostensa voiman Martikainen kanavoi sinänsä vähiin aineksiin - lauluun ja kitaraan. Encoressa hän karsi vielä kitarankin pois, mutta lisäsi tilalle kävelyä ja istahtamisen yleisön sekaan. Encorelaulussa on kertomus kolmesta eri lailla kuolleesta hahmosta.
Martikainen osallisti kuulijoita tiedustelemalla, halutaanko seuraavaksi kuunnella "negatiivista vai puolipositiivista"? Riihimäkeläinen muusikko sisällyttää keikkoihin mielellään muutaman levyttämättömän laulun, niin kuin nyt viimeisenä kuullun. Hän haastaa kuulijan kuuntelemaan tässä ja nyt.
Mikko Sairanen / Itä-Savo
ROKKIA VAI KLASSISTA?
Tapiola sinfonietta Tapiolasalissa. Pekka Kuusisto, johtaja ja viulu, Jarkko Martikainen, laulu ja kitara, Laura Hynninen, harppu. - Rautavaara, Martikainen, Caplet.
KONSERTTI. Lauluntekijä, musiikkituottaja, kirjoittaja, YUP -rokkari Jarkko Martikainen sanoi kesken Kauhuromanttinen poikkeustila -esityksen, että "tämähän on puoliklassinen konsertti". Entä puolirock -konsertti?
Tapiola Sinfonietta ojentaa uutuusprojektillaan näkökulmia keskusteluun, jossa on koetettu arvottaa yhtä musiikinlajia toista paremmaksi.
Avauksena Einojuhani Rautavaaran Balladi harpulle ja jousiorkesterille kietoo kuulijat sametinpehmeään outojen jousien maailmaan. Harpisti Laura Hynninen ja konserttimestari Pekka Kuusisto tarjoavat soittaessaan visuaalisenkin elämyksen. Myös videoprojisoinnit heijastavat taustalla tunnelmia.
Martikainen saa teoksiinsa omien muusikoidensa lisäksi tukea sinfoniettalaisista. Kuusiston sovitukset ovat sekä Martikaista että multitaiturin kuuloisia, milloin Kuusisto tarttuu viuluun, milloin istuu pianon takana. Hän laulaa myös taustat - tai laulattaa ne orkesterilla.
Martikainen murtaa mielen musiikilla ja sanoillaan. Helpolla ei pääse kukaan. Eikä haluakaan päästä. Laura Hynninen säestää harpulla Martikaisen kaivaessa kuolemansellissä istuvien Kauniit sielut pinnan alta esiin.
Martikainen lukee ääneen Edgar Allan Poen Punaisen kuoleman naamiosta lyhennelmän, jonka jälkeen Sinfonietta soittaa André Capletin Conte Fantastiquen. Teos aukeaa kuullun tiivistelmän ansiosta: rutto koputtaa hoviseurueen ovelle ja tappaa.
Puoli salillista eri-ikäisiä koululaisia palkitsee muusikot hyvällä käytöksellä. Mutta ei Martikaiselle sen enempää taputeta kuin klassisen musiikin esiintyjillekään. Substanssi ratkaisee, ei laji sinänsä.
Annmari Salmela / Helsingin sanomat 15. 09. 2007
QSTOCK, OULU, Kuusisaari la 28. 7. 2007
Harmautta hohtava lauantaiaamu sai mielen jotenkin apeaksi. Edellisen päivän tukahduttava kuumuus oli vaihtunut hiostavan sadeilman painostavuudeksi, eikä festivaalialueelle tarpominen tuntunut kovinkaan kutsuvalta. Jarkko Martikaisen äänen kaikuessa rantalavan suunnalta mieli kuitenkin jotenkin virkistyi, eikä aikainen herääminen juurikaan enää harmittanut.
Harmillista tosin oli, että festivaalin paras esiintyjä aloitti soittonsa jo puoliltapäivin ja kaikki sen jälkeen nähty tuntui kutakuinkin turhanpäiväiseltä.Ainoastaan akustisen kitaran ja parin vahvistimen kanssa lavalla seisonut pienikokoinen tyylikäs mies omaa sellaisen karisman, että kuulijaa alkaa lähinnä vain itkettää liikutuksen voimasta.
Ensimmäistä kertaa soolona nähty YUP:n kieromielinen keulahahmo oli vaikuttavuudessaan ainutlaatuista luokkaa. Upea ääni ja vahva kitarasoundi saivat yleisön jonkinlaiseen transsiin ja jokaisissa suosionosoituksissa kuulsi pelkkä suuri kunnioitus. Martikaisen soolotuotannon kappaleet ovat vaikuttavia ja hykerryttävän moniulotteisia. Terroristin häät, Kainuu opettaa sekä uskomattoman kaunis Kaikki me kuolemme pian saivat jopa kesken keikan puhjenneen kaatosateen tuntumaan kovin yhdentekevältä. Lämpimällä ja rauhallisella otteella yleisöä kämmenellään pitävää Martikaista ei olisi halunnut päästää pois lavalta ollenkaan.
Lähde: Nunnu Koskenniemi / Desibeli. net
OULU, QSTOCK, 28. 07. 2007
Lauantain avasi toisen soololevynsä julkaissut Yup:stä tuttu Jarkko Martikainen. Varhaisesta ajankohdasta huolimatta festivaalikansaa oli saapunut kuuntelemaan tätä nykyaikaista tarinankertojaa runsain joukoin. Yleisö sai varmasti sitä, mitä oli odottanutkin. Keikka oli huonosta ilmasta huolimatta viihdyttävä ja leppoisa. Martikaisen kappaleet ovat pieniä tarinoita elämästä ja koskettavat monia. Hänen äänenkäyttönsä oli monipuolista, ja akustiset kappaleet olivat hienoa kuunneltavaa. Hän oli otettu, että moni jäi kuuntelemaan häntä vesisateen yltyessä ja esitti ennen soittamattoman sadeaiheisen kappaleensa.
Lähde: Minna Koivunen / Vertigo.cd -verkkolehti
ILOSAARIROCK 2007, SULO -KLUBI, 13. 07. 2007
Ilosaarirokin Sulolla päästiin seuraamaan suomalaista taitavuutta. Ismo Alanko soitti keikkansa Teho Majamäen kanssa, Jarkko Martikainen yksin. Näissä esityksissä nähtiin rehellisyyttä, sitä kun ajatuksella on oikeasti elotilaa kappaleiden keskellä. Kuultiin juuritietoista, tarkkaa veistelyä. Hienoa. Näin sen pitää mennä.
Lähde: yolehti.joensuu.fi ( Joensuun ylioppilaslehti, verkkoversio )
DOWN BY THE LAITURI, TURKU, Foster´s -teltta, 25. 07. 2007
DBTL:n toinen päivä starttasi aikaisin iltapäivällä, vain hieman kello 16 jälkeen, ja osa yleisöstä saapuikin paikalle suoraan töistä. YUP:n riveistä sooloilemaan irtaantunut Jarkko Martikainen joutui soittamaan melko tyhjälle teltalle.
Tämä ei haitannut, sillä keikka oli muutenkin kovin erilainen kuin rockmusiikkitapahtumat yleensä. Yleisö keskittyi kuuntelemaan nykypäivän trubaduuria hartaasti. Jokainen laulu kertoi oman tarinansa. Akustisen yhden miehen ja yhden kitaran esityksen soundit olivat kohdallaan, sanoista sai selvää ja näin mielenkiinto pysyi yllä vaikka ei olisi tuntenut biisejä ennestään. Nelisenkymmentä minuuttia kestänyt keikka jätti kaipaamaan ainakin paria kappaletta lisää.
Lähde: festarit.org -verkkolehti / teksti: Maija Heino ja Simo Ylijoki
LIVE! JARKKO MARTIKAINEN
19.10. Kuudes Linja
Erittäin onnistuneen Rakkaus-albuminsa tiimoilta Suomea kiertävä Jarkko Martikainen tuntuu saaneen uuden levyn myötä lisää itseluottamusta. Kuudes Linja on torstai-iltana lähes täynnä, vaikkei Martikaisella ole edes lämmittelybändiä tukenaan. Lavalla on vain yksinäinen mikrofoni, jota väritön spotti valaisee. Yksin yleisön eteen astumiseen vaaditaan varmasti moninkertainen määrä rohkeutta äänekkäässä bändissä soittamiseen verrattuna. Martikainen kuitenkin taikoo yleisön joukkoon heti ensimmäisen biisin aikana todella hienon tunnelman. Baarin puolelta kuuluva vaimea keskustelu ei häiritse, sillä koko sali kuuntelee miehen esitystä hiljaisen keskittyneenä. Kappaleiden välissä Martikaisen kuivakka huumori puree, ja yleisön kanssa syntyy jopa pientä keskustelua. Sanoin tämän jo Rakkaus -levyarvion yhteydessä, mutta Martikaisen todellinen karisma on mielestäni tullut esiin vasta nyt, kun hän esiintyy ilman YUP:n turvaa. Aplodit ovat hurmoshenkisiä ja äänekkäitä, laulujen sisällöt hienoja ja monipuolisia.
On selkeästi huomattavissa, että uudella levyllään Martikaisen on onnistunut säveltää paremmin yksin esitettäväksi soveltuvaa musiikkia. Vaikka on Mierolaisenkin kappaleissa imua, varsinkin keikan aloittaneessa Kaikki me kuolemme pian -biisissä. Huippukohtia olivat Valssi tanssitaidottomille ja Myrsky, jotka kummatkin ovat niin käsittämättömän kauniita, että paikalla olevien ihmisten liikutuksen suorastaan aistii, vaikken kyyneleitä nähnytkään. On huvittavaa, miten yleensä niin ironisella viileydellä täytetty paikka muuttuu riihimäkeläisen trubaduurin edessä lämpimäksi ryhmäksi sisintään tarkkailevaa nuorisoa. Ilta tarjoaa myös opetuksen: jos Jarkko Martikaisella on keikka, ja sinne on mahdollisuus mennä, kannattaa tämä mahdollisuus käyttää hyödykseen. Kahdesti lavalle pyydetty taiteilija on loistovireessä.
Teksti: Jussi Mäntysaari
Lähde: Rumban verkkosivut ( 24.10.2006 )
JARKKO MARTIKAINEN HYPNOTISOI TÄPÖTÄYDEN TELAKAN
Telakka, 18. 10. 2006
Telakka oli sitten niin viimeisen päälle täynnä, että Partisen Arttu oli oikein pantu ovelle estämään enempiä ihmisiä pääsemästä sisälle.
Tämä on hyvä merkki. Siitä voisi vaikka päätellä, että päinvastaisista väitteistä huolimatta monet meistä ovat tyystin kyllästyneitä valmiiksi pureskeltuun audio-pullamössöön ja haluavat stimulaatiota ajatuskalustolleen. Vaikka vain akustisella kitaralla säestettynä. YUP:n keppijumpasta pientä soololomaa pitävä Jarkko Martikainen itse kuvaili tunnelmaa salissa suorastaan hartaaksi, eikä syyttä, vaikka tietysti joukossa piti olla se yksi pakollinen känniääliö mylvimässä ´vilpitöntä kannustustaan´. Onneksi hänkään ei pystynyt tunnelmaltaan intensiivistä tilaisuutta pilaamaan, hyvästä yrityksestä huolimatta. Artisti itse säteili hyvää tuulta ja jakeli uunituoreen Rakkaus -albuminsa laulut herkästi ja väkevästi läsnäollen. Joka sanasta sai selvän ja se oli tässä tapauksessa arvokas bonus.
Aiheina oli Terroristin häiden, Normaalin katastrofin ja tyylikästä eutanasiaa toivovan isän ja tämän vastahakoisen pojan kitkapintaa tutkivan Rakkaus -kappaleen kaltaisia esseitä elämisen sietämättömästä keveydestä. Parin vuoden takaisen ensimmäisen soololevyn Mierolaisen mietintöihin palattiin mm. syrjäytymistä pohtivilla Isäni elämä, teot ja kirjoitukset- ja Minä vien roskat pois -kappaleilla sekä lopullisen saldon ilmoittavalla Kaikki me kuolemme pian -rallilla. Huomio imeytyi nimenomaan kierosti ristiriitaisia ajatuksia latoviin teksteihin.
Musiikillisesti kappaleita voisi luonnehtia jonkinlaiseksi folk-progeksi. Toisin sanoen sointukäännökset eivät olleet ilmeisimmästä päästä, ja melodiat olivat varsin koukeroisia. Selkeämpien ja tarttuvampien melodioiden puuttuessa laulut alkoivat musiikillisesti sulautua vähän kuin yhdeksi pitkäksi, ameebamaisesti hahmoaan muuttavaksi numeroksi. Silti mielenkiinto säilyi pitkän encoren loppuun saakka.
Teksti: Jussi Niemi
Lähde: Aamulehti, Kulttuurisivut
REDNECK JYVÄSKYLÄ
12. 10. 2006
Jarkko Martikaisen uusi Rakkaus -soololevy julkaistiin huomattavan vähäeleisemmin paketoituna kuin debyytti Mierolainen. Hillityt mustavalkoiset kannet ja muutaman sivun kansivihkonen tuntuvat alleviivaavan musiikin noudattelemaa samaa pelkistettyä linjaa. Mierolaisen suureelliset, jossain määrin jopa pompöösit sovitukset tuntuivat välillä tukahduttavan laulut alleen, enkä koskaan saanut kaikista kappaleista lopullista otetta.
Kaksi vuotta debyyttilevyn jälkeen ilmestynyt kakkosalbumi tuntuukin monin tavoin huojentavan raikkaalta sisältäen pienieleisiä sovituksia sopivan mittaisena yhdeksän laulun pakettina. Uuden levyn myötä maestro saapui keikalle Keski-Suomeen. Kahden vuoden takaisella soolokiertueella Martikainen esitti kappaleet akustisesti viulisti Ville Kankaan avustuksella. Niukka sovitus tuntui nostavan ensilevyn kappaleiden ytimet hienosti esiin. Tämänvuotisilla soolokeikoillaan Martikainen esiintyy vain kitaransa kanssa, eli luvassa oli vieläkin pelkistetympää soundia. Viimeksi Jyväskylässä käydessään esiintymispaikkana oli Lutakon ehkä hieman liian iso lava, tänä vuonna ravintola Red Neckin intiimimpi ja laulaja-lauluntekijäkeikalle monin verroin inhimillisempi ympäristö. Martikainen oli houkutellut ravintolaan juuri sopivan verran yleisöä. Kellon ollessa vielä torstain puolella asteli herra verhon takaa lavalle, tervehti yleisöä ja aloitti settinsä Mierolaisen lopetuskappaleella Kaikki me kuolemme pian. Säveleltään ja etenkin sanoituksiltaan koskettava kappale viritti tunnelman herkäksi mutta lämminhenkiseksi. Martikainen oli tapansa mukaan hyvällä tuulella ja esitti välispiikkiensä välissä kappaleita molemmilta levyiltään. Rakkauden kappaleet olivat muodoltaan samankaltaisia levyversioihin verrattuna. Mierolaiselta lohkotut sen sijaan olivat luonnollisesti riisutumpia kun turhat instrumentaatiot oli unohdettu. Uudelta levyltä kuultiin tietysti paljon materiaalia. Nimikappale Rakkaus tuli setin alkupuolella. Aiemmin päivällä ennen keikkaa kuunneltu levy avautui viimeistään tämän kappaleen myötä, enkä varmasti ollut ainoa yleisön edustaja, joka kyseistä laulua toivoi keikalla kuultavaksi. Rakkaus -kappaleessa vanhus pyytää poikaansa päästämään hänet kärsimyksistään ja suomaan tälle arvokkaan kuoleman. Poika pakenee, ja pakomatkallaan pohtii raamatun opetusten vinhaa dilemmaa. Neljäs käsky, viides käsky ja itsekunnioitus ja rakkaus.
Kuulijalle ei tarjoiltu valmiiksi pureskeltuja vastauksia, vaan jokaisen oli muodostettava omat käsityksensä laulun aiheesta. Red Neckin lavalla esitettynä väkevä tarina toimi, jos mahdollista, vielä voimakkaammin kuin levyllä. Kuulin jonkun yleisön joukossa laulavan sanoja kertosäkeessä mukana, mikä lienee osoitus siitä, että musiikki on koskettanut muitakin. Koskettava oli myös Timo Rautiaisen Elegia, josta Jarkko esitti omannäköisensä akustisen version. Tässä taisikin olla keikan tunnetuin kappale suuremman yleisön näkökulmasta. Kitarajynkytyksen puuttuessa huomio kiinnittyi koskettaviin sanoihin. Teksteihin keskittyminen tuntui olevan helppoa kun ilmeisiä emobändin hittejä tai yleensäkään mitään liian itsestään selvää ei tarjoiltu (eikä niitä onneksi edes huudeltu). Käytiin läpi Terroristin häät, voivoteltiin Jos mulla menisi todella huonosti, kerrattiin Isäni elämä, teot ja kirjoitukset ja - koska torstai alkoi uhkaavasti tehdä tilaa perjantai kolmannelletoista - muistutettiin lavalta ajan kulusta: Kello on paljon, kulkekaa hiljaa. Poistuin, kuljin hiljaa mutta sisällä päässä myrskysi. Mitä se on se rakkaus?
Teksti: Tuomas Tiainen
Lähde: Verkkolehti Desibeli. net
Mierolainen -levyn satoa
Jarkko Martikainen: Mierolainen
( Levy-yhtiö )
Kyllä – Jarkko Martikaisen musiikillinen historia kuuluu Mierolaisella. Ei tämä kauas YUP:stä heitä, mutta heittää sittenkin. Kun YUP soi tyhjimmillään kireähköksi tuotettuna äänikollaasina, niin soolo - Martikainen luottaa laulujen voimaan. Martikainen on nyt laulaja-lauluntekijä, jonka ote on lähempänä 2000 –luvun Tuomari Nurmiota kuin hittilistoille kurkottavaa yhtyejohtajaa.
Muutamat biisit ovat ehkä primitiivisiä rakenteiltaan ja toteutukseltaan, mutta kun lauletaan pysähtyneen arkipäivän ahdingosta ja oudoista mielenliikkeistä, ei siihen sinfoniaorkesteria tai supertuottajia tarvita.
Mierolaisella Martikaisen tärkein musiikillinen kumppani on moninaisissa kansanmusiikkikuvioissa ja Ismo Alangon Säätiössä vaikuttanut Ville Kangas. Hänen vanavedessään Mierolaiselle on tullut useita soittajia Kaustisen alueen pelimannikuvioista. Ote on hurjimmillaan pelimannipunkkia, rauhallisimmillaan akustisvoittoista siistiä soitantaa. DVD –koteloon pakatun levyn kansivihko paljastaa Martikaisen myös taitavaksi piirtäjäksi.
4 / 5 , Marko Sirviö / Kaleva
Jarkko Martikainen: Mierolainen
( Levy-yhtiö )
YUP on vahvasti personoitunut laulaja-kitaristi-biisintekijä Jarkko Martikaiseen, joten ei mikään ihme, että miehen ensimmäinen soololevy kuulostaa YUP:lta. Onkin mielenkiintoista tutkailla, kuinka soolo - Martikainen eroaa emoyhtyeestään eli miksi tämä levy on pitänyt tehdä. Martikainen itse perustelee asiaa saatekirjeessä: ”Olen jo pitkään elätellyt haavetta tehdä jotain sellaista, johon en tarvitsisi kenenkään muun lupaa tai hyväksyvää elettä.” Ja kyllähän Mierolainen eroaa paikoin huomattavastikin aiemmasta, eli taiteilijan peräänkuuluttama ilmaisun vapaus lienee toteutunut. Yhden biisin osasäveltäjäksi merkittyä Petri Tiaista lukuun ottamatta YUP –miesten panosta ei levyllä kuulla.
Mierolaisen on tuottanut viulisti-multilahjakkuus Ville Kangas, jolla on epäilemättä suuri vaikutus erikoisempien instrumenttien käyttöön. Levyllä nimittäin kuullaan puhaltimia, harppua, säkkipilliä ja jos jonkinlaista perkussiota. Suurin yllätys ovatkin sovitukset, jotka ovat paitsi erikoisia, myös hyvin vaihtelevia. Ampukaa mut kuuhun ja Kello on paljon, kulkekaa hiljaa on pelkistetty hyvin akustisiksi. Toisena ääripäänä ovat soittimilla ja sovitusjipoilla kyllästetyt Pyhä jysäys ja Ruudinkeksijät.
Selvästi paremmin toimivat yksinkertaisiksi sovitetut laulut, kuten hieno avausraita Isäni elämä, teot ja kirjoitukset, jossa trumpetti säestää säkeistön mainiota laulumelodiaa. Täyteläisempiä raitoja vaivaa kuitenkin kunnon taustayhtyeen puute. On helppo kuvitella, kuinka paljon paremmin YUP olisi saanut Perkeleen peltilaatikot rokkaamaan. Levylle haalitut muusikot ovat toki taitavia, mutta saavat esimerkiksi Itkuvirsikirjat kuulostamaan kiusallisesti talk show –bändin soittamalta, eli melkoisen ponnettomalta.
Biisimateriaali ei poikkea YUP –tuotannosta yhtä paljon kuin sovitukset, vaikka Martikainen on selvästi halunnut vapautua tavaramerkeiksi muodostuneista kimuranteista biisirakenteista ja vinksahtaneista melodioista. Sanoituksissa on yllättävän henkilökohtaista ja suoraa näkökulmaa, eikä niissä puhuta Belsebubista tai muista Martikaisen vakioveijareista. Sanoitushelmi, ja musiikillisestikin levyn kohokohta, on oivaltavasti kansalaisten eriarvoisuudesta kertova Minä vien roskat pois. Laki = laki käsittelee samaa aihepiiriä pohtien rikosten ja yhteiskunnallisen alistamisen yhteyttä.
Martikaiselle tyypillisesti vakavatkin sanoitukset on verhottu leikittelevään ja yliampuvaan kaapuun. Viimeisillä YUP –levyillä paikoin lattealta tuntunut suorempi kantaaottavuus toimii Mierolaisella paremmin, ja soololevyn henkilökohtaisesta luonteesta johtuen sitä odottaakin. Mierolainen onnistuu ja kompastuu soololevylle tyypillisesti. Vahvuutena on piristävä loikka totutuista kuvioista, joka tosin olisi voinut olla poikkeavampikin. Heikkoutena on puolestaan useiden, eri suuntaan harppovien loikkien aiheuttama sekavuus. Selkeämmällä tuotannolla näistä lauluista olisi saatu enemmän irti. Mierolainen piristää kuitenkin siinä määrin, että kokeilunhalun toivoisi tarttuvan myös tylsistyneeseen emoyhtyeeseen.
3 / 5, Mikko Meriläinen, Soundi
Jarkko Martikainen: Mierolainen
( Levy-yhtiö )
YUP:n nokkamiehen soololevy ei putoa kauas puusta. Siltä löytyvät kaikki Martikaisen sävellys- ja sanoitustyylille ominaiset piirteet, mikä ei Martikaisen YUP –kokonaisvastuun muistaen ihme olekaan. Rockin poljento hallitsee albumia, joka olisi oikeastaan voitu ehkä julkaista YUP:nkin nimissä. Laulut ovat tekijälleen ominaisia ja ainoa ero Martikaisen päähommaan löytyy siitä, että sovituksissa on harrastettu runsaammin akustisia kielisoittimia ja muutenkin kevyempää instrumentaatiota. Yleisilme onkin siksi folkrockahtava, vaikka sointukuluissa mennäänkin progressiivisempia teitä. YUP:nkin levyillä on usein kuultu kansanlaulunomaisia melodioita, joten nämäkin biisit kuulostavat luontevilta.
Sanoituksissa kerrotaan tarinoita yhteiskunnasta ja sen ihmisistä. Tekstit ovat lukemisen väärtit, jälleen kerran. Niistä nauttiminen on helpompaa, jos hankkii levystä sen version, joka on pakattu dvd –kuoriin ja joka sisältää isomman kansivihkon.
4 / 5, Itä –Savo
Jarkko Martikainen: Mierolainen
( Levy-yhtiö )
Satiirikon soololevy
Jos Ismon erottaa tyylistä ja laulusta, niin kyllä Jarkko Martikaisenkin. Nyt mies on pompannut YUP:n takaa ja tehnyt ensimmäisen soololevynsä. Biisimateriaali on tyylillisesti hyvin lähellä YUP:ta, mutta sovituksiin monisoittaja Ville Kangas on rakentanut mielenkiintoisia maailmoja puhaltimilla, säkkipillillä ja muilla mielenkiintoisilla ei-niin-tavanomaisilla instrumenteilla.
Koko levy on kuin road movie läpi suomalaisen sielunmaiseman ja nimenomaan konkreettisella tasolla, jossa myös tapahtuu, eikä vain puhuta ja juoda kahvia. Jarkko Martikainen on ensisijaisesti satiirikko ja yhteiskuntakriitikko, jonka näkökulma maailmaan on ironinen ja terävä. Mäyriä ja ihmisiä on kuin Eläinten vallankumouksen pienimuotoinen lemmikkieläinversio. Levyn kokonaisteemaksi muodostuu nimenomaan ”mierolaisuus”, sivullisuus, valta ja sen käyttö. Siten levyn Minä vien roskat pois –biisi on eräänlainen koko levyn kiteytymä. Martikaisen tekstien viehätys perustuu ristiriitaisiin rinnastuksiin ja yllättävyyteen. Melkoinen tavaramäärä sisältyy biisiin kuin biisiin, joten ei tämä mikään kertakuulemalla omaksuttava levy ole, eikä varmasti ole tarkoituskaan. Tekstien omaksumista helpottaa tavanomaista laajempi levyvihko, jossa on sanoitusten lisäksi Martikaisen oma piirroskuvitus, eikä hassumpi olekaan. Tällä levyllä on myös yksi parhaista joulubiiseistä mitä suomalaisen rockhistorian saralla on tehty, joka menee Göstan Varasteleva joulupukki –levyn ja Juicen Sika –biisin kanssa samalle viivalle. Joulu on juhlista pahin, tietysti.
5 / 5, Teemu Virtanen, Rytmi
Jarkko Martikainen: Mierolainen
( Levy-yhtiö )
Vaikka YUP ei ole hajoamassa, Jarkko Martikaisen ensimmäinen soololevy lienee lopullinen askel siihen, ettei Martikaista tunneta vain YUP:n laulajana vaan uuden suomirockin suulaana mutta humaanina valtionpäämiehenä. Soololevyn resepti on selkeä: enemmän Martikaista aina itse piirrettyä kansivihkosta myöten, vähemmän YUP:n tavaramerkiksi muodostunutta tivolimaista tanakkaa kitaravallia.
Mierolainen on YUP:n levyjä piirun verran ilmavampi, akustisempi ja raikkaampi kokonaisuus, jonka kappalemateriaali kulkee koko skaalan YUP –ylijäämältä kuulostavista ralleista ( Laki = Laki ) Martikaisen toistaiseksi hienoimpiin, entistä sisäistyneempiin kappaleisiin ( Isäni elämä, teot ja kirjoitukset ).
Samuli Knuuti / Image
Jarkko Martikainen: Mierolainen
( Levy-yhtiö )
Erään väitteen mukaan kirjailijat ovat muita taiteilijoita vähemmän tuotantokoneiston orjia. YUP:n ruoria pitelevä hullu merikapteeni todistaa soololevyllään, etteivät näreet ole näin.
Levyn ensimmäinen luku asettaa aiheen: tämä tarina kertoo laitapuolen kulkijoista. Kun kaappi on paikallaan, sinne vyörytetään virkamiehiä ynnä muita kiskureita kuin sikoja säkkiin. Vapaalle jalalle kaapista marssivat kylähullut, pikkurikolliset, taiteilijat ja muut vähäosaiset.
Singer-songwriter-perinteen mukaisesti tarinaa taustoittaa akustinen kitara. Monipuolisella soitinkokoelmalla nauhoitetut kappaleet kuulostavat kuitenkin ehkä enemmän YUP:ltä kuin bändi itse viimeisimmillä levyillään. Puoskareilla lähinnä kitaran vastuulle siirretyt rytmilliset sekoilut voidaan nyt toteuttaa säkkipillillä, busukilla tai millä huvittaa. Kokeilemisen into ja sanottavan vimma kuuluvatkin svenginä, joka muistuttaa bändin elinvoimaisimman tuotoksen Homo sapiensin sisältöä, mutta on kuitenkin sanomaltaan selvä ja maanläheinen.
Mierolainen on poikkeuksellinen julkaisu suomalaisessa musiikkikentässä. Se on kokonainen teos, jonka tekemiseen Martikainen on kiirehtimättä käyttänyt tarvitsemansa ajan ja taidon. Miehen nokkeluus niin säveltäjänä kuin sanoittajanakin pääsee oikeuksiinsa ja hän nousee ansaitsemalleen mitalijakkaralle A.W.:n ja Ismon rinnalle, suomalaisen sanataiteen nykyaikaisena klassikkona.
Janne Sundqvist, Nöjesguiden
Jarkko Martikainen: Mierolainen
( Levy-yhtiö )
On aina mieltäylentävää kohdata alallaan menestyvä henkilö, joka tekee työnsä täysin omilla ehdoillaan. Kuten emobändi YUP:nkin tuotanto, Jarkko Martikaisen ensimmäinen soololevy kuulostaa syntyneen terveen itsekkäistä syistä eli itsensä ilmaisemisen ja vastausten etsimisen tarpeesta. Mierolaisessa on samaa uudisraivaushenkeä kuin Ismo Alangon ensimmäisessä soololevyssä Kun Suomi putos puusta.
Mierolaisen tekstit käsittelevät sekalaisia asioita, eikä kokonaisuutta kehystäkään juuri muu kuin kaikenkattava elämän- ja maailmanmenon ihmettely. Lähimmäksi itseään Martikainen päästää kappaleissa Pyhä jysäys ja Ruudinkeksijät, joissa hän aprikoi kaltaistensa olemusta ja innoitusta, joka esittäytyykin omissa silmissä elämää suurempana. Vaikka Martikaisen melodiakulut ja sovitukset ovat erikoisia, hän osaa rakentaa luontevaa ja teeskentelemätöntä musiikkia.
Mierolainen tulee myös osoittaneeksi, kuinka keskeinen rooli Martikaisella on YUP:n ominaissoundissa. Mierolainen kuulostaa pitkälti YUP:lta, joka on suostutellut Valtteri Tynkkysen pukemaan sovituspuuhien ajaksi ylleen Iron Maiden –t –paidan sijasta Luomu-liiton paidan. Mutta se hänelle suotakoon, sillä omin käsinhän Jarkko Martikainen on mierontiensä raivannut.
8 / 10, Ari Väntänen, Sue
Jarkko Martikainen: Mierolainen
( Levy-yhtiö )
Monelle musiikinystävälle Jarkko Martikainen on yhtä kuin YUP. Pitkä ura yhtyeen riveissä kieltämättä paistaa komeasti lävitse Martikaisen ensimmäiseltä soololevyllä. Perkeleen peltilaatikot ja Mäyriä ja ihmisiä olisivat sopineet mille tahansa viimeiselle viidelle YUP –platalle. Kun tarpeeksi kauan malttaa kuunnella, nousee Martikaisen oma ääni kokonaisuudesta yhä selvemmin esiin. Kuitenkin, kuin kädenojennukseksi YUP –diggareita kohtaan, pysyy Martikainen samoissa teemoissa kuin YUP:n kanssa.
Sanoituksellisiin tai sovituksellisiin kompromisseihin Martikainen ja levyn vastaava tuottaja, Neofolk –taituri Ville Kangas, eivät ryhdy. Verkkaiseen tahtiin etenevä levy on lukuisista koukuista huolimatta ennen kaikkea kokonaisuus, joka on sulateltava huolella. Tässä tapauksessa suunta on oikea, sillä seesteinen ilmaisu antaa enemmän tilaa niin laululle kuin sanomalle.
Vaikka suurin osa YUP –tuotannosta jää avautumatta Radio Nova –ihmisille, sovittelee Martikainen soololevyllään ensimmäistä kertaa kansanmiehen manttelia. Laki = laki on kuin siistitty versio Steen 1 –kappaleesta. Minä vien roskat pois sekä Joulu on juhlista pahin ovat taas protestilaulun hengessä kirjoitettuja.
Kaiken lisäksi levy koskettaa. Aidosti. Olkoon kyse sitten surusta lohtunsa löytävä lopetusraita Kaikki me kuolemme pian tai lempeän naiivi Ampukaa mut kuuhun, kuulijalle tarjotaan useita levähdyspaikkoja, joissa voi hymyssä suin havaita ja hyväksyä oman pienuutensa. Tämän todettuani voin vain ihmetellä, jos suurempi yleisö ei löydä Martikaisesta hitusen Irwiniä, Juicea tai Perkoilaa. Ehkä YUP:kin löytää sapattivapaalla uutta pontta esiintymiseensä.
4 / 5, Hippo Taatila, Tuhma
Jarkko Martikainen: Mierolainen
( Levy-yhtiö )
Jo Martikaisen Mierolaisen ulkokuori on vaikuttava. Sain kuunneltavakseni dvd –kuoriin pakatun deluxe –version, jonka sisältämään pieneen kirjaseen taiteilija on itse piirtänyt myös kuvituksen. Kuvitus tulkitsee vähän turhaan kuulijalle biisejä, jotka avautuvat hienosti ihan kuuntelemallakin, mutta moinen renessanssihenki toki on ihailtavaa!
Tästä soololevystä kuulee, että se on tehty rehellisesti ja pieteetillä ilman turhaa miellyttämisen halua. Ja tällä metodilla on syntynyt oivallista kuultavaa. Akkaripainotteiset kansanmusiikkisoittimilla väritetyt sovitukset keventävät miellyttävästi paikka paikoin raskasta ja tummaa sanomaa. Martikainen on taitava sanailija ja teksteissä on ihailtavaa yhteiskunnallisuutta, vaikka monet niistä jäävät minulle henkilökohtaisesti vieraiksi vahvan miehisen latauksen vuoksi. Huippupoljentoa on Laki = laki –biisissä ja herkät Mäyrät veivät sydämeni! Hieno levy.
”Ostaisin”, kriitikkovierailija Vuokko Hovatta, City –lehti
Jarkko Martikainen: Mierolainen
( Levy-yhtiö )
YUP:n nokkamies Jarkko Martikainen on tiedetty tekijämieheksi jo vuosikaudet, ja silti hänen ensimmäinen sooloalbuminsa yllättää. Tokihan YUP:ltä tuttuja äkkivääriä ratkaisuja on siellä sun täällä, mutta kun akustinen kitara esittää vahvaa osaa albumin lauluissa ja soitinmaailma on muutenkin YUP:tä (kansan)perinteisempi, musiikkiin tulee aivan uusia sävyjä. Iso osa kiitoksista kuuluu myös tuottaja-multi-instrumentalisti Ville Kankaalle, joka on tehnyt Mierolaisen soinnista hyvin lämpimän – olisivatko nämä nyt oikeasti niitä lauluja metsästä? Albumilla kuullaan mm. kontrabassoa, harppua, dobroa, buzukia ja virolaisia säkkipillejä. Nämä soittimet yhdistettynä Martikaisen matalaan ääneen ja tuttuja soinnutusratkaisuja patologisen kiihkeästi vältteleviin sävellyksiin näyttävät suomalaisen nykyrockin yhdestä suuresta uudenlaisia, jopa pehmeämpiä puolia.
Jukka Väänänen, Aksentti
Jarkko Martikainen: Mierolainen
( Levy-yhtiö )
Ei varmaankaan ole yllätys kenellekään, että Jarkko Martikaisen soolodebyytistä tulee ensimmäisenä mieleen YUP. Vaikka mitään radikaalia eroa emobändin levytysten ja Mierolaisen välillä onkin vaikea osoittaa, kuulostaa Martikainen omillaan rennommalta kuin viime levyillään vähän urautuneet urbaanit puoskarit. Peruskaava on siis tuttu. Sävellykset ovat äkkivääriä, mutta tulvillaan melodioita. Mierolainen on kuitenkin totuttua kevyempi, akustisempi ja värikkäämpi. Sovitukset on tehty tarkkana käsityönä kappaleiden ehdoilla, ja niiden sävyt vaihtelevat suorasta rockista riisuttuihin balladeihin. Mierolainen koostuukin ensisijaisesti lauluista, ei biiseistä.
Sanoituksia hallitsee YUP:n viimeisimmiltä levyiltä tuttu humanistinen kritiikki nykyistä maailmanmenoa kohtaan. Onnea ei tahdo löytyä, juoksi oravanpyörässä sitten oikeaan tai väärään suuntaan. Laki = laki –kappaleessa säe ”laki on laki, minä käsitän sen, mutta mihin unohtuu ihminen” kertoo kymmenellä sanalla, millainen on Martikaisen kritiikin perusta.
Levyn kohokohta on uljas Ruudinkeksijät, mutta kauas taakse eivät jää myöskään pelkistetty ja filosofialtaan ajaton Kaikki me kuolemme pian tai pirteämpi, mutta sanomaltaan kitkerä pophupailu Perkeleen peltilaatikot.
Upeisiin kansiin pakattu Mierolainen kulkee paikoitellen hieman ennalta -arvattavasti, mutta hengeltään se on lämmin ja viisas levy.
4 / 5, Markus Mattlar, Keskisuomalainen
Jarkko Martikainen: Mierolainen
( Levy-yhtiö )
Jarkko Martikaisen soololevy on tunnelmallinen maantie. Se vie aivan samaan kohteeseen kuin YUP:n autobahn, mutta hieman eri reittiä.
Jos Mierolaisen saisi käsiinsä ilman taustainformaatiota, saattaisi helposti ja ymmärrettävästikin päätyä harha-arvaukseen, jonka mukaan YUP on päätynyt värkkäämään piirun verran akustispainotteisemman pitkäsoiton. Pari kappaletta tuottaa jopa täsmämuistumia vanhoihin YUP –biiseihin, mitä en toki laske miinukseksi. Ja ovathan Martikaisen laulu- ja sävellystapa ne vahvimmin YUP:n ominaislaatua leimaavat seikat – mitenkään muiden bändiläisten panosta vähättelemättä.
Tällä levyllä tärkein tukihenkilö on minulle aiemmin tuntematon sooloartisti Ville Kangas, mutta panoksensa on antanut myös suuri ja hajanainen lauma muita taitajia.
Niin tekstillisesti kuin yleisilmeeltäänkin Mierolainen on YUP:n albumeja kokonaisemman oloinen, vaikka eihän niitäkään pysty edes hullu syyttämään hajanaisuudesta tai sotkuisuudesta. Mierolaisella vaikuttaa kuitenkin olevan vielä vahvempi suuntaus kohti jotain tiettyä päätepistettä, jonkinlaista tarkasti määriteltyä avointa johtopäätöstä. Tekstien sävy vaikuttaa jollain tapaa subjektiivisemmalta, vahvemmin ”väittämälliseltä”. Kenties syy muutokseen on siinä, että aiemmin johtohahmo Martikainen julisti teesinsä bändiyhteisön nimissä, mutta soololevyn kohdalla oli pakko alkaa puhua pelkästään omasta puolestaan?
Mutta onko tämä suoruus ja ehdottomuus niin valtava ja ylistyksen väärti asia, sitä en halua kommentoida. Onko parempi tehdä albumillinen erilaisia, jopa toisiaan poskelle lyöviä biisejä, vai pätkällinen tiukahkosti samaan teemajunaan kytkeytyviä sanavaunuja? Molempi parempi – kunhan siis tosiaan parempi, eikä kehnompi.
Hiljaista epilogiballadia Kaikki me kuolemme pian edeltävä uljas finaali Ruudinkeksijät nitoo Mierolaisen teema-albumiksi. Se toimii tämän äänikirjan kansina ja teemallisena selkämyksenä.
Siinä kiteytyy paitsi tarinoiden henkilöiden keskimääräinen luonne sekä heidän asenteensa maailmaa kohtaan, myös kertojamme suhtautuminen henkilöihinsä ja koko maailmaan; ”pelko on aseeni / ja kynä ja paperi”. Kyse on toisinajatteluun ja luovuuteen liittyvästä ja tarvittavasta rohkeudesta, jota niin usein myös hulluudeksi kutsutaan. Ja niinpä taustakuorokin yltyy kertosäkeen taustalla huutamaan jyrkän kuulaalla äänellä sanaa ”hulluus”. Ruudinkeksijöiden päätössanat ”mulle nauravat lapsetkin / minä nauran takaisin / olen hyvin sekaisin / ja ruutia keksin” kertoo kaiken siitä, mistä Mierolaisessa on kyse. Ruutia ei maailmassa ole koskaan liikaa.
4 / 5, Markku Halme, Rumba
Mierolaisen synty
|
MierolainenIsäni elämä, teot ja kirjoitukset
|
Tekijän muistiinpanojaVeijo Meri määrittää "Sanojen synty" -teoksessaan sanan "miero" seuraavasti: pitäjä, kylä, seutu, johdannainen sanasta mierolainen, venäjän sanasta mir, joka tarkoittaa maailmaa, rauhaa, ihmiskuntaa ja kyläyhteisöä.
|
Isäni elämä, teot ja kirjoitukset
Koska levyt yleensä ´potkaistaan´ käyntiin jollain kertosäeiskostetulla kappaleella, tuntui mielenkiintoiselta kokeilulta avata tämä kertovammalla laulelmalla. Suurmiehistä kirjoitetaan hyllykilometreittäin tutkimuksia, heidän elämänsä valotetaan joka kulmasta kansalaisten opiskeltaviksi, mutta millaisia olisivat näkymättömämpien hahmojen viiden minuutin mittaiset elämäkerrat? Tällaisesta kysymyksestä tapahtuu liikkeellelähtö, ja sivulauseessa määrittynee myös kertojan, näkymättömän miehen pojan, elämä.
Perkeleen peltilaatikot
Eräs tuttavani vihaa syvästi jonkun toisen hänelle tarkoin määrittämiä työaikoja, ja sellaisten ympäristöjen toista peikkoa; robottimaisuutta, jota työntekijältä odotetaan. Metaforana ja kiteytyksenä sellaiselle arjelle hän kirosi "perkeleen peltilaatikot". Juuri tällainen viitekehys tarvittiin kyseisen laulun minähenkilölle, ja koska kappale lienee ajatuksellisilta lähtökohdiltaan negaatio, sille pyrittiin musiikkiympäristössä sovittamaan soitinnuksellinen positio.
Mäyriä ja ihmisiä
Ei tarvitse olla ruudinkeksijä käsittääkseen otsikon Steinbeck -muunnelman. Miksi sitten "mäyriä"? Siksi, että esimerkiksi Tampere -
Helsinki -moottoritiellä, jos toki monella muullakin vilkkaasti liikennöidyllä väylällä on ensisijaisesti kuolleita mäyriä enemmän kuin
viitsii laskea. Luonnon ja ihmisen välinen epäsuhta tulee sitä kautta toistuvasti mieleen, ja herättää pään ylle kysymyksiä, joihin on vaikea löytää vastauksia. Jottei asian äärellä täysin happamoituisi, päätyy ongelmaa ratkomaan komediallisin keinoin. Tämä on siis laulu, jonka lähtökohta on valtasuhteet. Musiikillisesti ei ole koskaan aiemmin tullut pyrittyä tämän lähemmäksi Jethro Tullin akustisvetoista fragmenttiprogeilua. Jokin sellainen tuntui olevan aiheelle sopiva musiikillinen ympäristö.
Minä vien roskat pois
Jos on romahtanut hierarkian pahnan pohjimmaiseksi, saattavat päiväunet olla suuruudeltaan tätä luokkaa. Sovituksellisesti ´70 -luvusta muistuttavat torvet huvittavat lauluntekijää kovin, ja äänittäjän peruste sille, että rummut kuulostavat juuri tältä, oli ettei tämän laulun kertojaäänellä ole enää varaa parempiin soundeihin. Tämä oli paras äänittämisperuste, jonka olen kuullut pitkään aikaan.
Ampukaa mut kuuhun
Ensimmäinen laulu tämän levyn puitteissa, jossa minähenkilön etsintä kääntyy ulkoisten tekijöiden puimisesta itseen päin. Pop-musiikissa usein, ehkä eniten käytetty väittämähän on, että rakkaudessa on vastaus. "Ehkä siinä on vastaus minullekin", miettii kertoja. Otsake on otettu uusiokäyttöön toiselta toisaalle kaipaavalta ja rauhaa etsivältä hahmolta, eli Juhan af Grannilta. Näin primitiivistä balladia ei kai sopinut toisin taltioida. Ainakin taltiointihetkellä tuntui siltä.
Itkuvirsikirjat
Toisia lauluja pitää hieman hävetä. Useimmiten se johtuu liiallisesta henkilökohtaisuudesta kappaleen jollakin tasolla, ja jos tähän yhdistetään menneisyys, jossa on ensisijaisesti tehnyt niin aggressiivista materiaalia kuin on vain kuinkaan aikaan saattanut saada, jää tällainen laulu helposti laatikkoon. "Itkuvirsikirjat" tulivat kuitenkin mukaan, sillä pyrkimys kuvata suomalaista kansanluonnetta, tai ainakin omaa sellaistaan, ei tuntunutkaan typerämmältä, kun asiaa oli hetkisen miettinyt. Ja mikä parasta, levyn kertojan hahmo saa mahdollisuuden laventua, että levyn massiivisin instrumentaalimaailma on tässä.
Suunnaton laulu
Tämän sävellysprosessi pyrki tavoittamaan edes jotain David Bowien "Hunky dory" -levyn sävystä. Tekstinrakennus taas sai alkunsa A.W. Yrjänän kanssa tekemistämme parista laulusta, jotka esitettiin siinä muodossa ensimmäisen ja viimeisen kerran Tavastian elonkorjuujuhlilla 2003. Yrjänän kertosäe jäi miellyttämään ja vaivaamaan, ja sen ympärille halusin rakentaa uuden miljöön ja hahmot. Itämaiset viisaathan ovat tavanneet omistaa vain päällään olevat vaatteet, ja ryysyläishahmojen yhdisteleminen meidän horjahtaneittemme hahmoihin kiehtoi. Rap-uranuurtaja Paleface sanoi Tavastialla kyseisen laulun ensiversion kuullessaan, että hän tahtoo tehdä siitä remiksauksen. Nähtäväksi jää, miten käy.
Joulu on juhlista pahin
Joululaulut ovat mielenkiintoisia jo siksi, että vaikka joulua perhejuhlana ja hiljentymisen aikana hellitäänkin, voi samaan aikaan miettiä, millaista on niillä, joilla ei ole perhettä, kotia, varallisuutta yhteenkään lahjaan tai kaikkea tuota yhdessä. Millainen joulu silloin on? En tahtonut kuitenkaan tehdä laulun minähenkilöstä ruikuttavaa hahmoa, vaan selviytyjän, joka toimeliaisuudella ja lakia olosuhteisiinsa nähden vapaasti tulkiten ottaa joulustaan irti sen minkä saa.
Laki = laki
Rikosta seuraa rangaistus. Levyn soitto-osuuksista suuresti huolehtinut ja mm. Hedningarna -Tellun kanssa rutkasti yhteistyötä tehnyt Ville Kangas on oikea mies järjestämään kansanmusiikkipunkkia. Kappaleen luonne oli lähtöjäänkin primitiivistä halonhakkuuta; miltei kuplettimusiikkia, joka perustuu kertojan erittäin subjektiiviseen näkökulmaan tapahtumien kulusta, ja yksinkertaiseen musiikki-ympäristöön, jonka maksimimitta lienee 3 minuuttia. Nämä raamit tulivat käytetyiksi. Tässä kappaleessa Santala-Kangas -kaksikko soittaa taiteilijan pyynnöstä ovia.
Kello on paljon, kulkekaa hiljaa
Balladi, jollaisia on varmastikin ollut olemassa aina. Tematiikka on uskoakseni peräisin pakkotyöläisten puuvillapelloilla laulamista
spirituaalisista lauluista, joissa haikaillaan vapauden perään, ja syystäkin. Tässä on siis tietoinen yritys säveltää ja sanoittaa kokoon jotain sellaista, jota maailmassa on aina ollut, ja tulee varmasti olemaankin. Jotta yksinkertaisuus olisi kauneutta myös toteutuksessa, jäi alkuperäisestä sovitusideoinnista jäljelle vain Tommi Vikstenin kitaransoitto. Jonka pyysin soittamaan siitä syystä että hän ymmärtää paremmin kappaleen lähtökohtia ja historiaa kuin tekijä itse.
Pyhä jysäys
Jos ihminen ymmärtää oman pienuutensa itseään ympäröiviin voimiin nähden, millä nimellä niitä milloinkin kutsutaankaan, hän voinee elää elämäänsä edes hieman rauhallisemmin mielin kuin ilman tuota ymmärrystä. Pienuuden tunnustamisesta esimerkiksi "Pyhän jysäyksen" edessä ehdin (säveltäjätoverini Petri Tiaisen keralla ) ruotimaan jo aikapäivää sitten, mutta päivitin kappaletta tämän levyn tarkoituksiin. Koska Pyhä jysäys on Pyhä, kappaleeseen haluttiin taivaallinen soitin, eli harppu, ja rukous, jota en kuitenkaan tohtinut liitettävän kansilehtiin. Ehkä rukouksen muoto on kuitenkin jollekulle pyhä, edelleen.
Ruudinkeksijät
Tästä ei voi ( eikä haluakaan ) sanoa paljoa; mutta ehkä sen verran kuitenkin, että jos jonkun laulun kautta on halunnut kyetä nauramaan itselleen, niin ainakin tämän. Musiikin sovittamisessa onkin siksi mukana mm. 3 pienoiskuunnelmaa, jotka soivat yhtäaikaisesti, perkussiotaidetta, johon uskaltautui jopa lauluntekijä itsekin vaikkei osaakaan soittaa perkussioita sekä yleistä, tarkoituksellista liioittelua niin sovituksen kuin laulun itsensäkin suhteen.
Kaikki me kuolemme pian
Yhdellä mikrofonilla taltioitu yksi otto, jota ei voinut sen koommin ´parannella´. Syy sellaiseen saattaa selvitä laulua kuuntelemalla.
Tällaisiakin kappaleita on ainakin ajatus- ja sävelkulkutasolla ollut varmasti vähintäänkin sadan vuoden perimällä, mutta jostain oudosta syystä tämän julkaiseminen tuntui tärkeämmältä kuin jonkun ´oikean´ kappaleen. Eräällä verrattomalla kirjailijalla oli tapana sanoa viimeisinä
vuosikymmeninään joka aamu omalle peilikuvalleen: "Muista, että sinä kuolet pian". Hän uskoi, että sitä myötä hän tekisi päivän aikana parempia tekoja läheisilleen, koska ei unohtaisi sitä, mikä elämässä mitään merkitsee.
Rakkaus-levyn studiopäiväkirja
|
|
STUDIOSSA, HERTSIKAN SPEDEINÄ
1. VIIKKOEnsimmäisen työviikon ensimmäinen maanantai alkoi laitteiden ja soittimien pystytyksellä, ja koeponnistushenkisillä soundcheckeillä, mutta niistäkin selvittiin kohti valmista äänityspöytää jouhevasti, niin että ensimmäiset kaksi kappaletta olivat äänitetyt iltakuuteen mennessä.
2. VIIKKOMaanantaina, toisen työviikon ensimmäisenä päivänä äänitimme Kainuu opettaa- ja Terroristin häät –kappaleiden stemmalaulut sekä Ape Anttilan kontrabassot Myrsky- ja Valssi tanssitaidottomille –numeroihin. Myrskyyn päätyi tavallaan huomaamatonta, mutta hyvin tärkeää jousella soitettua pitkien äänien maalailua, ja Valssissa taas Ape soitti ”niin kuin oikeasti soitetaan”. On riemuisaa seurata vierestä, kuinka joku todella osaa, ja sillä tarkoitan: todella osaa soittaa, mutta ei tee siitä numeroa. Ape on hieman ujon oloinen sankari, ja sellaisissa on aina jotain perin innostavaa.
PARI ÄÄNITYKSIÄ SEURANNUTTA VIIKKOAMiksaaminen, oletettua isotöisempi urakka
Masterointi ja sen esityötMuutamat päivät ennen masterointia olivat epätietoisuuden aikaa. Periaatteessa olen aina ollut sitä mieltä, että liiallinen määrä musiikkia on parempi vaihtoehto kuin materiaalin kokoon harsiminen vaillinaisista pinoista.
S
|
Kaikki studiotoimintaan tällä levyllä liittynyt pohjautui Otsalan Aaken tammikuussa kuluvaa vuotta lähettämään tekstiviestiin. Se sanoi suurin piirtein: ”Muistanet meidät mahdollisissa tulevissa projekteissasi? Parhain terveisin Aake”. Se pr –työ kannatti, sillä aloin hetimiten kuunnella Aaken tekemiä levyjä, etenkin Absoluuttisen nollapisteen viimeisintä pitkäsoittoa aivan toisella tavalla; löytääkseni ne keinot, joilla Aake hoitaa musiikin äänityksen ja jälkityöt. Kustantajani Arskan kanssa oli ollut jotain alustavaa puhetta erilaisista studioista, mutta pian alkoi ajatus studio Kuun käyttämisestä tuntua entistä varmemmalta ja paremmalta idealta.1. Jos mulla menisi todella huonosti
Etsin täältä maasta
|
Rakkaus-levyn kappaleet:
|
2. Rakkaus
|
Kun joku on mielestään saanut kaiken,
|
Rakkaus-levyn kappaleet:
|
3. Hyvää yötä, nykyaika
|
On nykyaikainen yö, ja loistaa poissaolollaan
|
Rakkaus-levyn kappaleet:
|
Kun levyllä esiintyvät soittajat olivat valikoituneet, soiteltiin tätäkin laulua suuremmin pohdiskelematta, karkealla yleisajatuksella että balladia soitetaan ja turha krumeluuri saa unohtua. Lievä ontuvuus ja klenkkaavuuskin sallitaan. Tai pikemminkin, ne ovat suuremmassa arvossa kuin niin kutsuttu hienostunut sovitustyö. Perusteena oli se että kappaleen ja sen sisällön primitiivisyys ei vaadi muuta.4. Terroristin häät
|
Diktaattori hikoilee ja näkee painajaista:
|
Rakkaus-levyn kappaleet:
|
5. Normaali katastrofi
|
Täpötäysi areena
|
Rakkaus-levyn kappaleet:
|
6. Kainuu opettaa
|
Sitten viime käynnin tapahtuikin paljon lisää.
|
Rakkaus-levyn kappaleet:
|
7. Valssi tanssitaidottomille
|
1, 2, 3, vaihtuu valssin askeleet.
|
Rakkaus-levyn kappaleet:
|
Joku voi ajatella, että menen (taas kerran) merta edemmäs kalaan näine mietteineni, ja voi olla oikeassakin, mutta individualismi, ja suoranainen oikeutemme siihen on minun uskoakseni vaarassa niin kovin usein, että mieluummin näen sellaisen merkkejä liiankin usein kuin tuudittaudun turhaan uskoon siitä etteikö niin olisi ja päädyn jonkun toisen liekaan, vietäväksi vastoin omaa tahtoani.8. Myrsky
|
Kun huonot päivät päihittävät hyvät
|
Rakkaus-levyn kappaleet:
|
9. Vanhene kanssamme
|
Taloa turmellen ees taas kaahaat.
|
Rakkaus-levyn kappaleet:
|
Toivon kappaleista
|
|
Polte päästä paratiisiinKun joku tahtoo vimmaisesti auton jollaiseen hänellä ei olisi varaa, tai kun kolmentoista ikäinen tylsistynyt nuori haaveilee karkumatkasta, tai kun kokonainen kansa kääntää katseensa Suuren Johtajan puoleen, odottaen tyhjentävää vastausta ongelmiinsa, on kyseessä usein polte päästä paratiisiin. Paratiisiin pyrkivä hamuaa unelmaansa myös huonosti perustelluin keinoin, eikä aina saata olla realismin mestari.
|
Balladi Huvijahdista
|
|
Balladi HuvijahdistaTämän laulun olisin ilomielin laittanut ”Toivo” –albumille. Kappaleen tekemisen syyt olivat olleet itselleni toistuvien mietintöjen aiheina, ja muokkaillessani laulua sen kesto vaihteli jossain yhdeksän ja yhdentoista minuutin välissä. Oli innostavaa pyrkiä tekemään kaikkien aikojen laajinta lauluani. Uskoin aiheeseeni ja muokkaaminenkaan, uudelleen palaaminen aiheen ääreen, ei tuntunut turhauttavalta.
|
Loppusijoituspaikka
|
|
LoppusijoituspaikkaViulumestari Pekka Kuusisto tilasi minulta laulusarjan syksyksi 2007. Esitysympäristö oli Tapiola Sinfoniettan tila Espoossa, lähtökohtaa voitiin siis kutsua poikkitaiteelliseksi. Yhdistelmä oli haastava: klassista musiikkia ja otanta minun edustamaani laulujen laadintaa, joka taas on… no, ei ainakaan sitä klassista. Pekan puhelinsoitto tuli sikälikin oikeaan aikaan, että olin ehtinyt miettimään niin kutsutun vakavan ja populäärin musiikin eroavaisuuksia, tai tarkemmin ottaen, onko sellaista edes olemassa. Lopulta laulut ja musiikkiteokset ovat vastaanotettavia tai eivät, ja se, minkä kokee innostavaksi nyt, ei välttämättä ollut sitä vielä kymmenen vuotta sitten. Jos vaikkapa kyseisenlaisia rajoja asetellaan puolipakolla eri tyylien välille, ne tulisi rikkoa. Sillä jos määrittelemme tietyn musiikin tai tietyn esitystavan ikiaikaisesti paremmaksi kuin jonkun toisen, voisimme aivan yhtä masentavalla logiikalla määrittää tietyt optimiraamit ihmisillekin. Vakavasti otettava mies on tietyn pituinen, ei liian lyhyt muttei liian pitkäkään, hän pukeutuu tietyin määrätyin tavoin ja leikkuuttaa tukkansa oikeaksi katsotulla tavalla. Lisäksi hän voisi käyttää päivänsä tietyin kellonlyömin määritellyillä tavoilla, muuten hän kuuluisi alempaan joukkoon, luolamies- tai paarialuokkaan. En tiedä sanoa, miltä moinen malli teidän mielestänne vaikuttaa, mutta minusta sellainen vaikuttaa vastenmieliseltä. Muun muassa näine kotifilosofisine perustein kävin innolla tekemään lauluja Tapiolan tarpeisiin, ja kuten luonnollista on, etenkin omiini.
|
Niin yksin?
|
|
Niin yksin?Tämä laulu jäi pois albumilta. Kaikkiaan paristakymmenestä kappaleesta valitsin sen kyllä studiovalikkoon, ja tällainen versio siitä saatiin tallennetuksi. Lopullisessa ruodinnassani siitä, mitä levykokonaisuuden tulisi olla, ei ”Niin yksin?” kuitenkaan istunut muiden joukkoon. Teemallisesti siinä olisi kyllä ollut ainesta, ja lupauksellisuutta koin kokonaisuudessaan soivan, sillä tein laulusta myös taulun. Tarkkasilmäinen oivaltaa, mistä kuvasta on kysymys, jos selaa levyn kirjaversiota ja etsii kaksi nimeämätöntä työtä: toinen niistä on ”Balladi huvijahdista” ja toinen on tämä yksilö. Lauluvalikon kokonaisuutta albumiksi laatiessani en vain osannut löytää tälle kappaleelle luontevaa roolia muiden joukossa. Siitä syystä ”Niin yksin?” on kuultavissa vain tässä yhteydessä ja olettaakseni keikoilla, jos tuntuma on oikeanlainen.
|
Toivo
|
ToivoAlbumin nimikappale on aina jonkin erityismerkityksen omaava, muutoinhan se ei valikoituisi myös pääotsikoksi. Esimerkiksi muinainen Homo sapiens- pitkäsoitto – tutkielma silloisesta ihmisyyden mietevuosta – sai nimensä siksi, että se saattoi antaa ytimekkään peruslähtökohdan kaikille levyn lauluille. Rakkaus, joka oli albuminimenä itsellenikin naiivi, jopa yliampuvan yksinkertaistettu, päätyi nimeksi samoin perustein: kuvaavampaa nimeä levylle en löytänyt. Lukuisat vaihtoehtonimet olivat foneettisesti rikkaampia ja värikkäämpiin assosiaatioyhdistelmiin ohjailevia, mutteivät samalla tapaa tosia kuin rakkaus. Toivo olisi voinut olla nimeltään (levyllekin päätynyt) toivon kappaleita, mutta koin vaihtoehtoja pyöriteltyäni silkan toivon ytimekkäämpänä, sen viidessä kirjaimessa on enemmän innostavaa avaruutta.
Toivo (video)Tuukka Temonen on mies Toivo –videon takana. Näkemyksensä kappaleesta on moneen suuntaan ampuva, aivan kuten videon metsästäjäryhmä. Katsoessani teoksensa ensi kerran hämmennyin, joskin erityisen hyvällä tavalla. Tuukka oli aiemmin ehtinyt kertomaan, millaista kokonaisuutta hän olisi rakentamassa, mutta lopputuloksen monitulkintaisuus yllätti silti. Itse en ole elämässäni metsästänyt kuin abstrakteja asioita, aseeseen tarttuminenkin on siviilipalvelusmieheltä jäänyt. Silti luulen ymmärtäväni kyllin kirkkaasti taideteoksensa näkökulmat. Oivallus piilotteli kahden tai kolmen katsomiskerran takana, mutta useimmat videothan tulevat katsojilleen tutuiksi jopa kymmenien kertojen toistoina.
|
Toivon kappaleita
|
|
Toivon kappaleitaAmerikkalaisessa lauluntekoperinteessä on monikymmenvuotinen malli, jossa kertoja ei pyri niinkään yhteislaululliseen melodisuuteen vaan puheenomaisuuteen, jonka piirissä sitten kertoo silloisen asiansa.
|
Voiko aika olla ystävä?
|
|
Voiko aika olla ystävä?Otsikon kysymys on merkittävimpiä niistä, joita koen hyväksi kysyä itseltäni aina silloin tällöin.
|
Vapaita kirjoituksia
2009 JOULUKUU - TIE DAMASKOKSEEN JA SAVO-KARJALAN MATKAILUA
8. -12. 12. 2009, Tie Damaskokseen
Kaukon (uudelleen)nimeämällä otsikolla piti Helsinki-Jyväskylä-akseleilla matkaaman neljä soittoniekkaa, mutta viime hetkillä Sami ts. Samae joutui jättäytymään kotiin. Asiasta viestiteltiin tiistaisen Tavastian –keikan jälkeen, eivätkä taiteilijan tunnot olleet korkealla – ymmärtääkseni myös hän oli tehnyt lukuisia harjoituksellisia esivalmisteluja kiertuetta varten, ja jo sikälikin toipilaana makailu tuntui kolkolta vaihtoehdolta.
Tiistai: Tavastia, Helsinki
Tiistaimme työpäiväosuus alkoi Riffi –lehden haastattelusessiolla, joka oli sovittu alkamaan kello kahdeksi, jotta ehtisimme ajoissa myös soundcheck –toimiin: vaikka soitinarsenaalimme olivat vähäiset, on kolmenkin soittomiehen esivalmisteluiden hoitamiseen hyvä varata mieluummin tunti pari liikaa kuin ainakaan liian vähän. Riffin haastattelu huvitti sikäli, ettei yksikään meistä ole soittimien ja niiden teknisten valmiuksien suuri tuntija. Matti Johannes on ehkä lähimpänä sellaista: häntä tuntuu kiehtovan enemmältikin studiosessioiden ammatillinen puoli, minä ja Kauko taas katsomme sellaisen olevan välttämätön paha, johon ei tahdo jaksaa perehtyä niin syvästi kuin itse lauluntekoon tai soittamisen ja laulamisen prosesseihin. Haastattelu oli kuitenkin varsin sujuva, kun aiheena olivatkin kappaleiden salat eivätkä kojeet ja laitteet joita on vuosien aikana niiden tallentamiseksi käytetty.
Soundcheckissä pääsimme ensimmäisiä kertoja testaamaan yhdessä Kaukon ”Tie Damaskokseen” –kappaletta. Mieltä lämmittävää oli käsittää, kuinka kappaleen soinnutuksista ja rakenteesta ylipäänsä oli hatarimmin selvillä itse tekijä. Tilanne vertautui toiseen vuosien takaiseen, jossa kerroin Kaukolle soittaneeni joskus soolokeikoilla hänen ”Rauno rokkaa” –teostaan, eikä tekijä ollut millään muistaa tehneensä sellaista.
Kiertueelle määrittyi heti ensi päivänä soittojärjestys, josta pidettiin kiinni koko ajan. Vielä alkuillasta patriarkka Röyhkä ehdotteli mallia, jossa Matti aloittaisi, hän olisi toisena ja minä viimeistelisin illan. Kuultuani Kaukon soundcheckissä valikoimiaan kappaleita kieltäydyin kunniasta. Loogisemmalta ja toimivammalta vaikutti ”esiintymisjärjestys palvelusvuosien mukaan” –malli, jossa Kauko on ns. pääesiintyjä. Settinsäkin rakentui lukuisille pari, kolmekymmentä vuotta ikää keränneille klassikoille, joten niiden kuuleminen viimeisen tunnin, puolentoista aikana oli taatusti palkitsevin mahdollinen iltamarakenne. Omat kappalevalintani kun vaihtelivat ilta illan perään ainakin jonkin verran, enkä niistä (vaikkapa radion tunnetuimmiksi tekemistä) omista ´lauletaan yhdessä´ -kappaleistani esittänyt yhtäkään tällä(kään) kiertueella. Voi olla, että tulee aika, jolloin haluan soolokeikoillani tarttua YUP –aikaisiin jollain muotoa nostalgiapisteitäkin keränneisiin lauluihin, mutta ainakin tällä tuntumalla sellainen vaikuttaa kovin etäiseltä.
Paikalle saapui puolisen tuhatta kuulijaa, mitä voinee pitää hyvänä lähtökohtana trubaduuri-iltamalle. Kaikki kolme olimme tyytyväisiä niin kuulijoiden vastaanottoon kuin omiin anteihimme: enimmän osan soittoajoista yleisö oli saapunut nimenomaan kuuntelemaan, ja sellainen tietysti palkitsee. Innostavinta oli – ainakin teorian tasolla – ajatella saavuttaneensa muutamia sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät olleet aiemmin kuulleetkaan tekemisiäni, ja sama koskenee Mattia, jossain määrin jopa Kaukoakin. ( Ainakin seuraavan illan, Tampereen, Aamulehden keikka-arviossa tuo olettama todentui: arvostelijalle soolotuotantoni oli ollut uppo-outoa, ja keikan kuultuaan hän oli siitä innostunut – parempaa kuulijapalautetta on vaikea saada. )
Kiertueemme nimikappale sujui sekin melko hyvin, joskin ensiesitys meni hitusen vereksellä olon puolelle, kun laulutekstiä piti itse kunkin luntata lapuista, mutta pieniä kauneusvirheitä sallittaneen. Ainakin kuulijoita tuo ”varmistan kuitenkin myös seuraavan rivin paperista” –malli huvitti, kun kyseessä oli sentään vain yksi laulu eikä koko iltamallinen suoraan laulukirjasta varmisteltua materiaalia. Ja saipahan väki varastettavaa: jokaisen iltaman jälkeen joku pitkäkynsi anasti ”Tie Damaskokseen” –tekstit. Useat yrittivät kähveltää (tai muuten vain tarkemmin tutkia) paperia kesken keikkojenkin, mistä venkoilusta piti antaa pariin otteeseen suhteellisen jyrkkää palautetta. Yhtä kaikki, viimeistään keikkojen päätyttyä oli teksti viety jonkun kotisäilöä kohti. Pitäkää niistä hyvä huoli, oli nähkääs minun työnäni kirjoittaa ne joka iltapäivä uudelleen.
Keskiviikko: Yo –talo, Tampere
Tampereella Matti Johannes valitteli, ettei päässyt itse niin innostuneeseen heittäytymisen tunnelmaan kuin edellisiltana Tavastialla. Minun on vaikea sanoa siitä mitään pitäytyneempää, sillä en nähnyt täysimäärässä Matin tai Kaukon keikkoja vaan sain selkeimmän käsityksen miesten toimista soundcheckeissa. Omaa keikkaa odottaessani Matti oli laulamassa ja oman keikan jälkeen meni useampikin tovi ennen kuin saavutin valmiuden ottaa vastaan Kaukon esitystä (ja valmistautua pariin yhteisnumeroomme).
Itselleni keikka oli innostava, ja sitä se taisi olla myös Yo-talon Piikin mielestä, sillä hän tuli myöhemmin tiedustelemaan, voisinko saapua paikkaan omalle keikalle vuoden vaihduttua. Sellaista taustaa vasten keikkani ei ole voinut olla pahnan pohjimmaisia järjestäjän(kään) korville. Itselleni Tampereen iltama taisi olla läsnäolon puolesta Tavastiaakin luontevampi: asiat tuntuivat – niin kuin joskus keikoilla onneksi käy – ”tapahtuvan” vailla varsinaista pakottamista tai rakenteellista miettimistä. Omaa mielialaani kohotti entisestään sekin, kuinka monet kuulijat toivoivat kuulevansa kappaleita ”Toivo” –nipusta. Joitain tulinkin soittaneeksi.
Taisi olla juuri tämä Tampereen keikka, jossa jo tukevampaan humalaan ehtinyt nainen haastoi Kaukoa väittäen: ”kukaan ei oo kiinnostunu sun tekemisistä!” Lause oli absurdin sorttinen, sillä miltei täysi salillinen seurasi keskittyneesti Röyhkän showta. Showmies ei arkaillut vastineessaan, joka kuului kauniissa kokonaisuudessaan seuraavasti: ”haista sinä lehmä vittu.” Itse en ole käyttänyt aivan tuolla muotoa karkeaa kieltä muistaakseni koskaan, oli sitten yleisön huutelu mitä hyvänsä lajia, mutta lauseella oli kyllä hiljentävä vaikutus, eli sikäli kommentti osoitti toimivuutensa. Hetki jäi mieleeni esimerkkinä tulella tuleen vastaamisesta.
Iltaan siis mahtui rikkinäisempi episodi, mutta lopputuloksen onnistumista se ei estänyt. Kolmikkomme paistattelee Palsan Tomin ottamassa yhteiskuvassa sen verran onnellisen näköisinä, että otos kertonee konsertin onnistumisesta enemmän kuin minä osaan tähän kirjoittaa.
Torstai: Hämeenlinna, Suisto –klubi
Suisto oli jo ennalta loppuunmyyty, mutta se ei ollut tähtitieteellinen ihme: paikka on pienikokoinen, yleisöä mahtunee luontevasti sisään sellaiset 150 – 200 henkeä. Soittopaikan pienestä koosta taisi johtua kalliiksi äitynyt lippuhinta, jolle ainakin minä pyörittelin päätäni. Toisaalta: sillä näkisi pari yritteliästä lauluntekijää (joista toinen eli minä itse on jo ehtinyt tekemään kappaleita parinkin vuosikymmenen verran) sekä yhden elävän legendan, Kaukon.
Alkuiltapäivän poikkeuskokemus oli vierailu Hämeenlinnan oman pojan, Matti Johanneksen lapsuudenkodissa. Mukava talo mukavalla alueella, kyllin kaukana keskustasta. Tapasimme ohimennen Matin isän, joka tuli säästäväisenä miehenä ruokatauolle kotinurkkiin. Lyhyehkön, suomalaisesti perinteellisen ”tarkistamme pytingin ja juomme kahvit” –istunnon jälkeen etsiydyimme itse konserttipaikalle, edessä oli perinteinen ja aina niin tarpeellinen soundcheck.
Suistossa on akustiikkakin kohdallaan, mikä on aina iloista huomata uudessa keikkamestassa. Se, kuinka hyvin black metal –messu tilassa toimisi, on asia erikseen, mutta akustisen musiikin esittämiseen Suisto oli ja on erinomainen. Tämä iltama oli konsertinomaisin kolmesta ensimmäisestä, sillä suurimmalle osalle väestä oli järjestetty tuolit. Toisaalta järjestely oli otollinen, joskin se myös asettaa soittajalle pienen lisäpaineistuksen: kaikki keskittyvät niin tarkoin ulosantiin, jopa tekijä itsekin, että tekemiseen voi karata esittämisen maku. Sillä vaikkei sitä tulisi aina miettineeksi, on tilanteen sellaiseksi sattuessa suuri ero esittämisen ja esiintymisen välillä. Toivoakseni oma osuuteni ei karannut liiaksi esittämisen puolelle. Aivan varma en voi asiasta olla, kun kerran kuitenkin tunnistin tuon vaaramomentin.
Kaukoa tulin kuunnelleeksi jotenkin tarkemmin korvin kuin parina edellisenä iltana ja innostuin sooloartistin olemuksestaan. Joskus joitain vuosia sitten, taisi olla ”Elämä ja kuolema” –albumin ilmestymisaikoihin, havahduin taas kerran huomaamaan poikkeuksellisuutensa. Kauko, toisin kuin monien muiden kuuntelemieni uutuuslevyjen laulajat, on onnistuessaan jotenkin erityisellä tavalla läsnä. Se on taito, jota en koe likimainkaan kaikkien omaavan. Teknisesti katsoen hän ei ole soittajien parhaimmistoa, ehkei nuottipuhtaimpien laulajienkaan, mutta häneen on helppo uskoa, ja jos uskoo, samaistuu myös luontevammin kuin joihinkin toisiin. Juuri kyseinen erityispainoarvonsa oli kuultavissa Hämeenlinnassa: Kauko toimitti informaationsa perille asti ja mm. ”Pikku kanervan” laulusuoritus äityi todella tukevaksi luennaksi.
Pientä hienosäätöä teimme miksaajamme Nuuskan opastuksella myös ”Tie Damaskokseen” –yhteiskappaleeseemme. Olin laulanut edellisinä kahtena iltana ylästemmaa Kaukon lead -osuudelle, ja yläalueen korkeimmat nuotit piti tavallaan pakottaa kohdilleen. Sitä tietä osuudestani tuli hieman takakireä, puolihuutava. Suistossa madalsin osuuttani koko-oktaavilla ja Matti pääsi laulamaan minun ja herra Röyhkän välimaastoon, ja summauksemme oli ainakin Nuuskan makuun paremmin kertosäkeen ideaa tukeva. Hyvä niin: laulun kun tulisi olla sovituksena jotenkin todempi ja kiteytyneempi, silloin se on onnistunut. Jos taas kakkua on koristeltu kauniinkin korukuvioin ja teoriassa ajatellen oikein, mutta lopputulos ei vahvista laulun elimellisintä totuutta, on työ epäonnistunut. Tai, ollakseni kohtuullinen: te voitte ajatella asiasta mitä haluatte, mutta oheinen on siis minun totuuteni. Jokainenhan tarvitsee omat johtotähtensä.
Perjantai: Turku, Klubi
Turussa väki olikin nauttinut enemmän väkijuomia kuin kolmessa edellisessä kohteessamme, ja meininki oli osittain sen mukaista. Syy ei kuitenkaan liene turkulaisten erityisessä humalahakuisuudessa vaan itse päivässä: useiden työviikko oli loppunut ja vaihto vapaalle ehtinyt tapahtumaan. Tunnelmaa se nostatti vaihtuvaistalouden hengessä, sillä Hämeenlinnassa koettu hillitty iltama vaihtui osittaiseen hillittömyyteen. Matin keikalla oltiin karkeasti laskien ”olen juonut vasta neljä tuoppia” –vaiheessa, omallani ”jaksan ainakin vielä neljä tuoppia” –edistysaskelmilla ja Kaukon keikka meni muutamilta ”jos nyt neljä askelta taksiin” –uumoiluissa. Mikäpä siinä, humalassa ihmiset innostuvat yhteislaulullisuuteen, tanssimaan ja kommentoimaan kaikenlaista: syntyy vahvempi vastavuoroisuuden tunne, trubaduurikeikoillakin.
Klubille oli etsiytynyt yllättävän paljon kansaa, ja hykerrytti katsoa salin perältä huoneentäyttä yleisöä, josta eturiviä lukuun ottamatta ei kukaan nähnyt Kaukosta edes hiustupsua, Röyhkä kun soittaa soolokeikkansa istualtaan. Meno oli silti hulppeaa. Matti Johanneskin sai ainakin minun kokemani mukaan tekemisensä liikkeelle hienosti: tärkeät laulut, kuten torhea ”Kovat piipussa” oli nimensä mukaisesti latautunut, aivan kuten ”Kiitokset” oli hienojakoinen ja vapautunut.
Turku on palkinnut minut sooloesiintyjänä jo useasti aiemmin, enkä aio nytkään esittää mitään miinusmerkkistä iltamaosuudestani: oli yksinkertaisesti sanoen hienoa soittaa kyseisiä lauluja kyseiselle yleisölle ja vapautua epävarmuudestaan, jollaista auttamatta ajoittain tuntee. Jos ja kun tuntee, että ainakin valtaosa kuulijoista on tekijän puolella, on jo voiton puolella.
Lauantai: Lutakko, Jyväskylä
Kaikki päättyy aikanaan, sanotaan, ja hyväkin saa päätöksensä. Näyttämönä sille toimi Keski-Suomen Lutakko, itselleni hyvin tutuksi tullut miljöö millä tahansa tavalla laskettuna. Keikan jälkeen tunnelma oli takahuoneessa jopa hivenen haikea. Kolikon toisena puolena on motoriseksi painuvan toistamisen pelko: jos kiertueemme olisi jatkunut vielä toiset mokomat viisi päivää putkeen, olisi osaan iltamista hiipinyt häälymään rutiinin peikko. Nyt, kun tunsi Damaskoksen tien katkenneen liian aikaisin, jäi kokonaisuudesta lopulta hyvä tuntuma, ehkä paras mahdollinen.
Lutakossa jokainen soittomies oli jo varmimmillaan tai ainakin lähellä sitä: soitettuaan useampana peräkkäisenä iltana itse kunkin usko itseen oli kasvanut, ja olimmehan myös kannustaneet toisiamme, kolme samassa veneessä matkannutta pientä elefanttia. Nimittäin yksin esiintyminen ei ole aivan niin helppo nakki pureskeltavaksi kuin joku sivustakuuntelija saattaisi olettaa. ”Liian paljon riippuu minusta” –ajatus saattaa alkaa häiritsemään siinä määrin, ettei saa asiaansa liikkeelle niin kuin toivoisi ja osaamisensa tasolla tulisi kaiken tolkun mukaan saadakin.
Lutakossa sellaiset tunnelman tuhoajat eivät olleet nähtävillä, ja iloisin mielin saattoi soittaa viimeisen kerran (ainakin kyseisellä otannalla) ”Tien Damaskokseen”. Jota ennen muuten aina seurasi ”Pikku enkeli”, jossa soittelin auttavaa säestyskitaraa Kaukolle. Se oli ilta illan perään todella omituista. Jos minulta olisi kysytty vaikkapa kymmenen vuotta sitten, uskonko soittavani joulukuussa 2009 Kaukon keralla kyseistä hienoa laulua omituisella trubaduurikiertueella, en taatusti olisi uskonut kyseistä pikku-Nostradamusta. Tietenkään en soittanut osuuttani niin syventyneellä ja hienojakoisella ammattitaidolla kuin Narttu –yhtyeen lukuisat hienot kitaristit tekivät, mutta tein sen omalla tavallani, niin hyvin kuin osasin, ja taatusti täydestä sydämestä. Juuri siitä tässä kiertueessa oli kaikkineen kysymys.
Kiitos kaikille Damaskoksen tien osanottaneille.
Kuopio, Henry´s pub, 17. 12. 2009
Voisi jossain vaiheessa laskea, kuinka monta soolokeikkaa olen tarkkaan ottaen ´Henkassa´ soittanut, mutta ainakin puolisenkymmentä niitä on ollut. Juuri siitä syystä oli tärkeää pyrkiä palauttamaan mieleen mahdollisimman monta mahdollista soitettavaa laulua, ja savolaisille sain niitä treenatuiksi noin 35 kappaletta. Vaikka keikkojen runkoihin tulee asennetuiksi tiettyjä samoja lauluja kerta kerran jälkeen, pyrin pitämään ns. reservissä tiettyä otantaa harvemmin keikoilla soittamiani, luonteiltaan omituisempia tai levyttämättömiä kappaleita. Ajattelen sellaisen yleisöpalvelullisena elementtinä, ja ehkä jonkun muunkin sielun mielestä se on sitä.
Toisinaan tulee huomaamaan senkin, miten muutamat laulut vain unohtaa. Ennen Kuopiota olin tullut käsittämään, miten vähän olin soittanut ”Hyvää yötä, nykyaika” –luentaa, vaikka se oli minulle tekoaikanaan tärkeä ja tosi. Mietittyäni asiaa käsitin sen olevan sitä vielä enemmissä määrin: teemat, joita siihen ujutin, ovat minulle käsin kosketeltavampia vuonna 2009 kuin ne olivat 2006: siihen aikaan lauloin ennemminkin toiveikkuuden kuin toteuttamisen hengessä. Sikäli se(kin) laulu tuntui tärkeältä palauttaa selkärankaan ja sormituksiin.
Laulunteossa kiehtovaa on muun muassa se, miten jotkut tekemiset onnistuvat kestämään aikaa ainakin itselleen tekijälle, ja ne saattavat jopa tuntua tuoreilta soittaa keikoilla, kun taas jotkut toiset etääntyvät tekijästään ja vaikuttavat aivan ajatuksenkin tasolla vierailta, vaikka ne on tehnyt se sama tyyppi. Kuten ihmissuhteissa (niiden muuttuessa toisenlaisiksi kuin ne aiemmin olivat tai niiden lakatessa olemasta osa arkea) laulutkin voivat joko jatkaa elämäänsä yksilön rinnalla tai kadota menneeseen, muistoina, joihin ei tee mieli palata. Selkeää syytä sellaiselle en ainakaan minä pysty määrittämään; jää vain ymmärrys, että niin tapahtuu.
Kuopion keikka oli kuin paluu vanhojen tuttujen luo, vaikka uusiakin kasvoja oli paikalla. Silmiinpistävin oli irokeesipäinen mies, joka yritti raivokkaasti ottaa valokuvia, eikä ilmeisesti aina saanut haluamansa laisia, koska kommentoi näpäytyksiään tuon tuosta. Kyseinen irokeesi oli siis aivan täysmääräinen punk-heltta, ei mikään TPS:n kannattajien viiden sentin perusmiehen tukasta muotoiltu keesin suuntainen hahmotelma, ja kun kyseinen mies vielä väitti olevansa maamies, siis talollinen, en tiennyt (enkä tiedä vieläkään), pitäisikö puheisiinsa uskoa vai viitata niille kinnasta. Visiona on kyllä mielenkiintoista ajatella hänet traktorin konehuoneeseen äestämään.
Kuten huomaatte, tälläkin kerralla se itsestään suurinta meteliä pitänyt hahmo on jäänyt minulle mieleen. Se ei tarkoita etteivätkö maan hiljaisemmat kuulijat olisi olleet yhtä merkityksellisiä, oikeastaan päinvastoin, sillä he takasivat minulle syventyneemmän työrauhan pyrkiä parhaimpaani, ja heitä kuuluu kiittää tuosta kohteliaisuudesta. Lopulta on kai vain niin, että kuten minun naamani tapauksessa, toistuva kysymys kuuluu: ”mistä olet saanut tuon arven nenävarteesi”, eikä se, miten saan pidettyä ihon näinkin tasapainoisessa kunnossa.
Joensuu, Karjalatalon Kellari, 18. 12. 2009
Pohjois-Karjalan vierailua varjosti flunssaetiäinen, jota karkotellakseni join liikaa teetä hunajalla ja yritin jopa torkkua ennen keikkaa, mitä en normaalioloissa tee, sillä lyhytaikainenkin nukkuminen voi viedä terää itse soittamisen läsnäololta.
Jos aiottua lauantain Suomussalmen keikkaa ei olisi järjestäjän taholta siirretty, sitä olisi voitu joutua siirtämään aivan tautisuuteni syystä, sillä olo ei Joensuussa tosiaankaan ollut aivan parhaasta päästä. Oli kuitenkin käynyt selväksi, että 2009 sooloilurupeamat päättyisivät Joensuuhun, ja jos siitä selviäisin kunniakkaasti, voisin sairastaa vaikka koko loppuvuoden, kun pakollisia menoja ei olisi vaikka töitä muutoin eteen osuukin. Tämän kohottavan ajatuksen voimalla sain lähtökohdan kammetuksi plussan puolelle, ja Kellarin keikasta tuli iloinen vierailu.
Silmiinpistävintä tässä iltamassa oli eturivin tyttö, joka todella piti lauluistani. Joidenkin kappaleiden avaussoinnuista hän jo laski yhteen, mistä oli kysymys, ja intoili isoon ääneen, miten upeita seuraavista minuuteista tulisikaan. On tietenkin kohottavaa omata niin asiaan syventyneitä ja vastaanottavaisia kuulijoita, mutta myös jotain hivenen koomista tilanteissa oli minun puoleltani nähden. Vieressään oli kylläkin kompensaatiojaos, eli mies, joka kommentoi muutamia lauluja hyvinkin tarkkaan. Muun muassa ”Loppusijoituspaikkaan” hän kaipasi jälkiviisaasti ”enemmän tunnetta”. Minä taas kritisoin sitä, ettei hänen humalatilassaan ehkä ollut aivan kylliksi tunnetta siinäkään, joten meidän molempien sopisi varmaankin parantaa juoksuamme. Mies ei selvästikään ottanut itseensä saamastaan vasta-argumentista, sillä hän tahtoi laulujen välissä edelleen kutsua minut kanssaan juomaan ravintola Jokelaan.
Sen tarjouksen passasin, sillä keikan loputtua olin siksi kuitti, ettei viina voinut viedä voittoa hotellin tarjoamalta levolta. Sillä kuten Leino on kauniisti runossaan kirjannut, on ihmisen positiivinen osa ajoittain ”levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.” ”Raatamista” olen aina pitänyt liioiteltuna sanana kuvaamaan kyseistä asiaa, ”työskentelystään” ajaisi saman asian ja olisi ilmaisullisestikin lähempänä useimpien totuutta, mutta mestarin tekstiäkään ei sovi mennä muuntelemaan, joten pitäydyn siinä mikä kirjattu on.
2009 LOKAKUU: EI TOIVOTUT LAULUT
|
Kuvat (c) Tomi Palsa. Kuvien käyttö ilman lupaa kielletty.
|
”Ei-toivotut laulut”, Tuusulanjärven kamarimusiikkifestivaali 31. 7. 2009Tässäpä vasta olikin tilaus. Pekka Kuusisto, jonka kanssa teimme jo yhden yhteiskokeilun syksyllä 2007 (”Poikkeustila”, Tapiola Sinfoniettan kera), soitti joskus loppuvuodesta 2008 pyytääkseen laulusarjaa isännöimilleen festivaaleille. Ajatus oli yhtaikaisesti sekä kirkas että perin juurin hämärä. Yleisteemaksi oli valikoitunut auttaminen, ja muun muassa sananvapaus oli asia, jota hän tahtoi tuoda esille. Minun tehtäväni taas koski sananvapauden esiin nostamista laulujen kautta. Kärjistetysti hän siis pyysi tekemään kappaleita, joita ei olisi soveliasta esittää vaikkapa radiossa; lauluja, joissa olevien asioiden takia ne näyttäytyisivät liiallisia näille henkisesti ahtaille raameille, joissa mediankin suhteen osin elämme. Asiantila onkin hyvin hajanainen.
|
2009 LOKAKUU: JYVÄSKYLÄ SINFONIA
Jyväskylä, Jyväskylä sinfonia, 7. 10. 2009
Timo Rautiaisen rintamakaverina
Tämä perinteestä poikkeava konsertti-idea esiteltiin Sinfonian taholta, ja siihen oli luontevaa tarttua. Vastaavia erityiskokemuksia ei osu kohdalle aivan joka vuosi tai edes kerran viidessä vuodessa, ja edellisistä samansävyisistä kokeiluista oli jäänyt niin paljon hyvää hihaan, etten empinyt hetkeäkään. Ymmärtääkseni alun alkaen oli puhe kolmannestakin vierailevasta vokalistista, mutta ilta taipui kahden kaupaksi. Ratkaisu oli ainakin sikäli onnistunut että kahden solistin valikolla molemmat saivat esitettäväkseen laajahkon otannan lauluja. Niin itseni kuin Timonkin ohjelmistosta suuri osa perustui Olli Rengon Heinola Sinfoniettalle sovittamiin lauluihin: valinta oli miltei pakollinenkin, sillä vajaan kahden tunnin materiaalin sovittaminen lyhyehköllä aikataululla ei olisi varmastikaan onnistunut, ainakaan hyvin. Siispä minä lauloin neljä laulua, jotka olin esittänyt jo 2005 Heinolassa, ja niiden rikastamiseksi viisi muuta; kaksi toivon kappaletta ja kolme ei-toivottua laulua. Kuten ymmärrätte, toivon ja ei-toivottujen ykseys innosti teorian tasolla ja tuntui se innostavan ainakin orkesterin jäseniä aivan samoin. Toivon kappaleita sovitti Jyväskylä Sinfonian Risto Keinänen ja ei-toivottuja taas Marzi Nyman, joka teki taannoin Tuusulanjärven kamarimusiikkifestivaaleille kuultuihin versioihin lihavoittamisia, joiden luonne vain kiteytyi moisesta. Ymmärrettävästi Nyman hieman empi moista – ajatellen, tekisikö hän hallaa äskettäiselle onnistumiselleen, ja sellaisia sopii tietenkin pohtia, joskaan nyt pelko ei toteutunut.
Harjoitusvaiheemme oli lyhykäinen; neljänkymmenenneljän soittajan kokoon saattaminen on haaste sinänsä ja aika on kallista, kun se saadaan onnistumaan. Jos taas asiaa katsoo siitä näkökulmasta, jossa jokaisen yksilön harjoitukset vuosien varrella lasketaan tuhansissa ja taas tuhansissa tunneissa, ei tehtävä ole mitenkään mahdoton. Suurin epäilys lankeaakin sen ylle, miten saisimme yhteisen sointimme ja laulujen sisäiset pulssit istumaan oikeille aloilleen. Suuri orkesteri on hitaasti syttyvä, ja rock –musiikin kanssa pelannut työläinen on taas kiirehtimässä maalia kohden jo aloittaessaan. Ratkaisu oli ainakin itselläni siinä ajatuksessa, että tulee vain lakata pelkäämästä, tälläkin kerralla. Laulut tulee soittaa niin kuin ne tulee soittaa ja järkeillä mahdollisimman vähän, siinä kaikki: edes sinfonia-anti ei ole matematiikkaa, vaikka vaatimustasonsa ollessa ajoittain melko korkea, niin voi erehtyä luulemaan.
Itse konserttipäivästä muotoutui pitkä, ja itseäni kiusasi jo edellisiltainen kurkun ja yleisen olon tukkoisuus. Ääni oli osiltaan santapaperilla hiotussa kunnossa, ja mietin pariinkin otteeseen sen kestävyyttä. Myös laulun ja soiton määrä yhden vuorokauden puitteissa oli – jos aivan realistiksi heittäytyy – rahtusen ylimitoitettu. Harjoitusrupeama alkoi aamulla puoli kymmeneltä, ja yleisölle avoin konsertti loppui yöllä yhdentoista seudussa. Väliin mahtui omaa harjoittelua ja yksi kenraaliharjoituksellinen konsertti järjestävälle taholle.
Asian plusmerkkinen kääntöpuoli oli rentoudessa, jonka paljo tekeminen aikaansaa. Kun rakenteeltaan haastavaakin laulua on läpikäynyt saman päivän aikana viisi kertaa, sen esittäminen konsertissa ei mietitytä. Ja toisin kuin alkuillan kenraaliversiossa, itse pääkonsertin yleisö oli erityisen vastaanottavaisen oloista, mikä taas loi luottavaista henkeä koko ilmanalaan. Tietenkin valintani, jossa osa kappaleista oli kuulijoille uppo-outoja, edusti vaativuutta, josta ei välttämättä jokaiselle kuulijalle jää käteen pelkästään palkkiollisia asioita, mutta tahdottuani tehdä niin oli luontevaa olla peruuttamatta valinnastaan. Eikä konsertissa, jossa kymmenille on kirjoitettu jokaiselle tahdille tarkat ja sävyiltäänkin ehdottoman ohjeelliset nuotit, voi tehdä hetken mielijohteen muutoksia saati vaihtaa kappaleita – soitetaan se, mikä on joskus menneinä kuukausina sovitettu ja sovittu. Jos asiat vaativat parantamista tai uusia näkökulmia, niitä voi pohtia vaikkapa seuraavan puolen vuoden kuluessa.
Konsertissa oli uniikki rakenne: kapellimestari Atso Almilan ehdotuksesta lauluja jaoteltiin yhden, kahden ja kolmen ryppäisiin, joiden vaihtuessa minä ja Timo vuorottelimme. Malli takasi sen, että toisenkin esityksiin sai keskittyä ja tuntea itsekin olevansa pieniä hetkisiä konsertissa kuulijan ominaisuudessa. Koska minähän olen osaltani ollut Timon kuulija monet vuodet, aivan siinä missä useat yleisön edustajatkin. Tuottajan tai tekstinkirjoittajan rooleissa en ole tietenkään voinut heittäytyä vain silkan intoilijan rooliin, mutta arvonantoa häneen niin musiikintekijänä kuin ihmisenä minulla on ollut jo vuosia. Kuunnellessani laulujaan ymmärsin taas, minkä takia.
Omalla kohdallani sama positiivinen ymmärrys täsmentyi tuoreiden laulujen kohdalla. Vaikka tein kappaleet esitettäviksi pienimuotoisesti, ne tuntuivat löytävän uudet, hyvin istuvat hahmonsa myös Sinfonian käsittelyssä. Kun sellaiselle lähtökohdalle saa vielä salin täydeltä yleisöä, on toivon oikealla puolella.
2009 LOKAKUU: KEIKALLA MIKKELISSÄ
On paikkoja, jotka eivät oikeastaan sovellu soittamiseen. Toisissa ongelmana on akustiikka, toisissa tilan rajoitteet. Pahimmissa tapauksissa molemmat kiusat ovat niin illan vieraan kuin yleisön vaivana. Mikkelin keikkapaikkaa luulin alun alkaen aivan toiseksi, ja Fransmanni löi siitä syystä jauhoja suuhun: avara tila, jossa soitto soi aivan kohtuullisesti, mutta lavan sijainti ja paikan ensisijainen käyttötarkoitus ruokailutilana ihmetyttivät. Kerrottiin kyllä kokonaisten yhtyeidenkin esiintyneen osoitetulla alueella, mikä toisaalta lohdutti mutta myös hämmensi lisää: miten kokonainen bändi on lutviutunut osuudestaan lavankaltaisella, johon olisi lisäkseni mahtunut säestyssoittaja vahvistimineen, mutta ei juuri kolmatta. Ja minä olen fyysiseltä kooltani pieni; jos yritin kuvitella viisihenkisen yhtyeen sijalleni, heidän olisi oltava kääpiöitä.
Lähtökohdan ei – niin - hienoisesta epäuskosta päädyttiin onneksi nopeasti voiton puolelle. Yleisö koostui pitkälti ihmisistä, joilla oli ymmärrys tekemisistäni ja kykyä innostaa illan artistia. Oli paikalla niitäkin, joita materiaalini varmasti hämmensi enemmän kuin ilahdutti, mutta jonkun on joskus sekoitettava pakkaa siltä osin, Mikkelissä se joku olin minä. Ne mikkeliläiset, jotka ovat olleet parin kolmen aiemman vuoden vierailuillani paikalla, muistavat kyllä että edelliset soittomestat ovat olleet verrattomasti paremmin soittoon soveltuvia. Sitä ei kuitenkaan tarvitse tämän koommin ruotia. Mikkelin –vierailun tärkein oppi kun oli, ettei paikka (tai sen mahdollinen epäsopivuus) määritä kaikkea: hienon iltaman voi saada aikaiseksi, jos päättää pyrkiä siihen, sillä yleisöhän asiaa syvemmin määrittää kuin niinkään paikka, johon kokoonnutaan.
2009 LOKAKUU: RYHMÄTEATTERI, RYHMIS-KLUBI
Ryhmäteatterin Ryhmis-klubi, 3. 10. 2009
Suuntaaminen ylevähköön Ryhmäteatteriin ei ollut lähtökohtaisesti niin perusturvallisen tuntuinen kuvajainen kuin useimmat klubikeikat ovat. Ryhmäteatterin laatuisan mielikuvan luoneet teatteriesitykset asettivat kohdalleni tukun ylimääräisiä vaateita, siltä tuntui: paikassa, jossa saa rahalleen hyvää vastinetta, tulisi minunkin tarjota sellaista. Ainoa punnuksia tasaava ajatus oli tietenkin pyhälle rahalle nauraminen, ja – kuten aina – laulujen esisoittaminen. Koska kulunut viikko oli livahtanut ohi kuin varjo, aloitin soitto- ja laulutyön heti aamuvarhaisesta. Tavallisesti olisin soittanut kappaleita muistiin palautuksen hengessä useampanakin eri päivänä, mutta nyt sellaiselle ei ollut jäänyt aikaa, olinhan päivystänyt pitkin viikkoa Helsingissä levyä koskevissa jututussessioissa. Nyt tuli ottaa vahinko takaisin, ja sainkin kaikkineen 33 laulua sujuvaan kuntoon iltaa varten.
Ryhmäteatteri on todellakin hieno soittoympäristö, lavan sointi on ainakin akustiselle ilmaisulle kiitollinen ja äänimies tuntui tietävän, mitä oli etsimässä. Järjestäjät olivat ehtoisimpia mahdollisia, ja juontajaa, Vierikon Helenaa, oli mieluisaa nähdä. Edelliset kerrat törmäilimme ”Toinen jalka haudasta” –kuvauksissa, joissa hänellä oli naispäärooli. Mukava kokemus, mukava ihminen. Jollaisia olikin itse konsertissa koko salin edustuksen verran. Heti liikkeellelähdöstä alkaen kaikki tapahtui niin kuin parhaimmillaan tapahtua voi: kuuntelu oli keskittynyttä ja aplodit mitaltaan miltei naurettavia. Jos on mahdollista saada parempaa vastaanottoa, en osaa vielä kuvitella, millaista se sitten saattaisi olla, niin nostattavaa oli paikalle saapuneiden asenne tekemisiini. Ajoittain saatan minäkin pohtia tekemisieni merkitystä, missä määrin sitä mahtaa olla, ja heijastuvatko laulupyrkimykseni muihin ihmisiin niin että siitä on riemua niin lähettäjälle kuin vastaanottajallekin. Ryhmis –iltamassa kaikki sellainen oli päivänselvää. Rakentelin soittolistaa lauluja vapaasti valikoiden, ja kuin varkain setin mitta karkasi tuntiin ja neljäänkymmeneenviiteen minuuttiin. Kyseisen settilistan joku ehtikin kähveltämään, joskaan edes sitä en osannut harmitella: toivoakseni se tuottaa iloa nykyiselle omistajalleen. Yksi laulutoive jäi toteuttamatta, nimittäin ”Joulu on juhlista pahin”. En osannut lokakuun alkuvaiheessa odottaa jonkun tahtovan kuulla joululauluja, joten kyseisen kappaleen palauttaminen mieleen oli jäänyt sivuun. Lupasin opetella sen uudelleen joulukuiselle ”Tie Damaskokseen” –keikalle Helsingin Tavastialle, joten ne, joita ”Joulun” puutos jäi vaivaamaan, saapukoot sinne.
Kuvat (c) Tomi Palsa. Kuvien käyttö ilman lupaa kielletty..
|
|
|
2009 LOKAKUU: Raahe, Rytmikellari
Raahe, Rytmikellari, perjantai 16. 10. 2009
Nyt jos koskaan ei kenenkään soisi ottavan itseensä, mutta realiteetti on ollut se, ettei raahelaisia saa noin vain lähtemään keikoille. Raahelaisia ei tarkkaan ottaen saa lähtemään keikkailtamiin edes hulppeahkon levymyynnin siivittämänä, ei taajahkolla radiosoittorotaatiolla tai edes sillä huomiolla, että monessa Raahen kokoisessa kaupungissa omaa niin kutsuttua suosiota. Raahe on ollut vuosikaudet silmissäni oma saarekkeensa, jota eivät tunnu koskeneen muun ympäröivän Suomen liikkeet tai valinnat. Itse asiassa Raahen kaduillakin liikkuu hämmästyttävän vähän ihmisiä, kun tiedossa on että noin 22 tuhatta heikäläistä asuu siellä. Ehkä he ovat sen lajin kaupunkilaisia, joiden mielestä elämän parasta aikaa sopii viettää kotona, ja nimenomaan siellä.
Tätä kokemustaustaani vasten oli lievästi ilmaisten ällistyttävää todeta, miten ilta olikin loppuunmyyty. Päälle päätteeksi ihmiset vieläpä keskittyivät kuulemaansa, tarkkaavaisuudella ja suosiotaan osoittaen. Toivo –albumit, joita oli myynnissä, loppuivat cd –muotoisina kesken. Vinyyliversioitakin kelpuutettiin raahelaisiin koteihin. Keikka venyi mitaltaan pitkänpuoleiseksi. Järjestäjät olivat ehtoisia isäntiä, Raahen hovissa tarjoiltu ruoka maittavaa. Rytmikellari on miljöönä ainakin akustisen musiikin esittämiseen mainio. Lava oli trubaduurille sopivan kokoinen. Nukuin hyvin. Lähdimme kuski-paitamyyjä Jannen kanssa seuraavan päivän siirtymämatkalle iloisin mielin.
Kuten saatatte huomata, kokemukseni Raahesta oli niin positiivinen, etten osaa tällä haavaa ajatella mitään penseimpiä ajatuksia kyseisestä kaupungista. Tällä tavalla yksi kiitollinen kokemus muokkaa uusiksi luutuneita ajatusmalleja, luo uskoa palaamisen merkityksellisyyteen ja ylipäätään toiveikkuutta tulevaan.
2009 LOKAKUU: TOP3 LEVY JA KIRJAT
TOP 3 LEVYTKris Kristofferson: Closer to the bone (New West, 2009)
|
KIRJAT TOP 3Avoin kirja
|
2009 LOKAKUU: TURKU BRINKKALAN PIHA
|
Kuvat (c) Tomi Palsa. Kuvien käyttö ilman lupaa kielletty.
|
Turku, Brinkkalan piha, 14. 7. 2009Turun ehkäpä kuvauksellisimmassa keikkapaikassa järjestettiin heinäkuussa useita keikkailtamia. Tällä kertaa minulla oli myös seuraa, sillä Tero-Petri Suovanen järjesti ihmisille ennen minun soittovuoroani monikerroksellisen soolo-shownsa. Takahuoneessa, joka oli täynnä mielenkiintoisia kirjoja ja lehtiä, ehdimme puhua soolokeikkailun luonteesta, joka Suovaselle on ollut muulloinkin poikkitaiteen pelikenttä. Toisin kuin minä, hän esittää myös lainakappaleita, vanhoista iskelmistä vaikkapa Regina –yhtyeen lainatuotantoon asti. Omia originaalejaan Tero-Petri ensisijaisesti soittaa, mutta melko avarana iltamansa luonne tuntui silti pysyvän.
|
2009 LOKAKUU: Toivon julkaisupäivä Helsingissä
|
Kuvat (c) Tomi Palsa. Kuvien käyttö ilman lupaa kielletty.
|
14.10.2009: Toivon julkaisupäivä HelsingissäKeskiviikko meni oleellisen merkeissä, toisin sanoen laulujen soittamisen tuoksinassa. Kello neljältä – jolloin useat mahdolliset kuulijat taisivat olla vielä työnsä äärellä tai luopumassa senpäiväisestä toimestaan – aloitin Stupido shopin tiloissa, ilman äänentoistollista vahvistusta. Alustavasti oli kyllä tiedossa, että myymälässä olisi seitsemänpisteinen kaiutinjärjestelmä, mutta ajatus sen sivuuttamisesta voitti. Soittaessaan ilman pa:ta paikalle saapuneet joutuvat pakostikin kuuntelemaan tarkennetuin korvin, mitä milloinkin tapahtuu, ja Stupido shopissa se tuntui toimivan, kuten liikkeenharjoittajat olettivatkin. Ajatus levykauppakeikoista on kummallinen: miljöö ei ole todennäköisin ´keikalle´, joskin sen voi sellaiseksi yhteistyöllä saada. Stupidon kuulijani olivat vastaanottavaisen oloisia, joskin ottaessani askeleen tai pari heitä kohti, useimmat askelsivat saman verran taaksepäin. Tilanteen intiimiys saattoi siis olla melkein liikaa, etenkin niinä hetkinä kun tein ns. lähempää tuttavuutta joihinkin heistä. Tällaisia erityiskokemuksia toisaalta kaipaa ja toisaalta taas epäilee syvästi, mainitun ”voiko se kuitenkaan toimia” –mietteen takia. Stupidon (ja kello kuuden Äx:n) kokemus kertoi, että toki voi, aivan ongelmitta.
|
2009 MARRASKUU: ATENEUMIN KAHVILA, HELSINKI
Picasso –näyttelyyn kytkeytyvä konserttisarjan kolmas osuus oli minun vierasiltani. Isäntänä ja emäntänä mestaroivat kitaristi-laulaja Jarmo Saari ja harpisti-laulaja Laura Hynninen, jotka muodostavat yhdessä mielenkiintoisen Trubamolli –duon. Kaikkien Picasso –iltamien ohjelmistossa on ollut myös heidän kappaleitaan; itsekin otin parhaani mukaan osaa kolmeen sellaiseen. Jarmon kanssa aiempia yhteistöitä on ollut vain yksi, kun hän soitti Pekka Streng –ohjelmistoa käsittävässä konsertissa, Olympia –orkesterin vahvistuksena: lauloin tuossa kokeilussa pari Strengin laulua, ja kokemus jäi plussan puolelle. Lauran kanssa olemme tavanneet jo useasti aiemminkin: vuonna 2004 hän soitti ”Mierolaisella” Pyhä jysäys –kappaleessa, ja 2007 syksyllä toteutetussa Poikkeustila –konsertissa roolinsa oli jopa sovituksellinen. Hahmotelmansa ”Kauniita sieluja” –laulusta oli ymmärtävä ja yli toiveitteni kappaleen eri jaoksia täsmentävä. Ateneumia varten Laura pyysi uusia lauluja sovitettavakseen, ja niin ”Toivon” kuin myös ”Voiko aika olla ystävä” –numeron hän rakenteli onnistuneiksi: harppuhan on jo soittimena taivaasta kotoisin oleva, tai sellainen mielikuva ainakin itselleni helposti muotoutuu. Se tapahtuu helposti ainakin silloin kun soittaja on Hynnisen lajia, kuulijalle jää ihailijan rooli.
Itse keikan tunnelma oli erityinen, jo kokonaisuuden ylöspano rikkoi muutamia perinteisimpiä kaavoja. Sooloharpputeoksia kuullaan harvemmin niissä iltamissa, joissa minä olen vuosien varrella soittanut, ja yhtä harvoin joku taiteilija tekee konsertin aikana luonnospiirroksia esiintyjistä ja yleisöstä. Sain toisen itseäni esittävän kuvan lahjaksi taiteilijalta, kiitos siitä, Vappu. Myös yleisöllä oli mahdollisuus piirtää pöytiin, koska niihin oli varta vasten kiinnitetty päällislevyjen pinta-alat täyttäviä papereita. Tunnelma oli kuunteleva, osin itsellänikin, ja se oli vaihteluna mieltä ruokkivaa. Trubamolli –kappaleissa olin taas säestäjän roolissa, ja ilmeisesti pystyin tuomaan kolmikkoon jotain ynnää, vaikken ollutkaan sisäistänyt kappaleiden sävellyksellisiä rakenteita aivan niin hyvin kuin olisin toivonut; miten vaikeaa onkaan joskus hahmottaa muiden tekemisiä, on sitten kyse lauluista tai elämästä ylipäätään. Kun kukin meistä kokeilee sitä edes joskus, käsittää kyllä mitä tarkoitan.
Muutamat kappaleet tuntuivat saavan aivan erityisen tarkoin kuuntelevan vastaanoton: ainakin ”Voiko aika olla ystävä” ja iltaman taidemaailmaan sitoutuva ”Suksilla kuuhun” olivat sellaisia. Tietenkin tuntui mieluisalta kuulla myös Jarmon ja Lauran pitäneen soolo-osuuksistani, vaikka instrumenttini hallinnassa en ole heidän tasoisensa. Tunnelma välittyi silti jopa heille, ja se on tietenkin merkityksellisintä: mitä tehdään ja millä sisäisellä pontimella. Mieliin nousi myös mahdollisuus pyrkiä uusintamaan jollain lavennetulla lähestymistavalla tuota trio –tekemistämme, mutta koittaako sellaisen aika ja jos, niin milloin, ei tunnu kiirehtimisen arvoiselta. Kaikki aikanaan, ja mitä ´kaikki´ tulee pitämään sisällään, on ´kaiken´ päätettävissä, ei minun tai kenenkään muunkaan ihmisen. Hieno ilta, kuitenkin. Kiitos paikalla olleille, niille jotka tulivat puhumaan konsertin jälkeen ja myös niille jotka eivät sellaiseen heittäytyneet: kohtasimmehan jo illan aikana, vaikkemme olisi mitään toisillemme sen aikana sanoneet.
Kuvat (c) Tomi Palsa. Kuvien käyttö ilman lupaa kielletty.
|
|
           
|
2009 SYYSKUU: ASSOSIAATIOPIIRTÄMISESTÄ (JA SEN SUHTEESTA LAULUNTEKOON)
|
|
ASSOSIAATIOPIIRTÄMISESTÄ (JA SEN SUHTEESTA LAULUNTEKOON)Assosiaatiopiirrokset ovat yksi vapaa-ajan lajini, jota olen pitänyt puolivahingossa yllä jo pari vuosikymmentä ja sen ylikin. Kyse on pidäkkeettömästä kynänkäytön lajista, jossa vain alkaa piirtämään jotain, suunnittelematta, sumeilematta. Tehtyään mainitun ´jotain´ edustavan ensihahmotelman, tulee samaan paperiin usein tehneeksi toisen, kolmannen ja neljännenkin. Niinpä assosiaatiopiirrosteni valmiiksi kutsutut kappaleet ovat toistuvasti sitä lajia jossa paperin kokonaispinta-ala on verrattain tarkkaan käytetty. Jostain syystä tässä harrastuksen muodossa on ollut melko ohjelmallisena tekijänä tussin käyttö: niin ei jo tehtyä voi mitenkään peruuttaa, ja leimallisin suunnitelmallisuus, ns. luonnostelu ei mahdu ajatuskokonaisuuden piiriin. Jos assosiaatiopiirtämistä luonnostelee lyijykynällä, nousee mieleen hyvin helposti julkaisullisia mietteitä, jotka saattavat ohjata tekemistä rajoittuneeseen ilmaisuun: mieli kahliutuu auttamatta, ja erilaiset ”tästä ehkä pidettäisiin, tuota taas ei katsottaisi hyvällä” –juonteet ilmaantuvat mukaan. Myös monenlainen peruutteleminen astuu itsen ja paperin väliin, eikä mielekkyys enää ole niin voimakkaasti yläneljänneksessä. Tuolloin assosiaatiot eivät enää voi olla vapaita, ja niinpä ne lakkaavat olemasta sitä mitä niiden pitää olla: päämäärättömiä mutta toisinaan rikkaisiin kokemuksiin johdattavaa puuhailua. Metodi on siis yhtäaikaisesti rajattua (teesi tussista) ja avaraa (pyrkimättömyys mihinkään tiettyyn, toiminnan näennäinen päämäärättömyys). Tietenkin useat piirrokset päätyvät toistamaan etenkin karrikoituja piirteitään: niin sanottuja pääjalkaisia olen piirtänyt vuosien varrella varmasti tuhansia, joskin valtaosa on päätynyt paperikoriin: kaikkien arkistoiminen olisi ollut sekä hulluutta että säälittävää itsekorostusta. Rajattuna kokoelmanakin minulla on arkistoissa melkoinen pääjalkaisten armeija, mahtavampi kuin tänä vuonna alokkaiksi astuneiden joukkio. Eivätkä pääjalkaiseni edes ole aivan yhdentekeviä hahmoja: onhan isopäisyyden (ja sen määrittämä muun ruumiin, ts. ruumiinkulttuurin mitätöitymisen) merkkejä nähtävissä kaikkialla: jos on itselleen rehellinen, voi myös peilissä nähdä ajoittaisesti ilmentymiä kyseisestä kehityssuunnasta.
|
2009 SYYSKUU: VAPAA KIRJOITTAMINEN ALKAA SYYSKUUN SUOSIKEISTA
Yksi innoittavimmista tekijöistä musiikkia rakentelevalle on luonnollisesti muiden aikaansaama hyvä musiikki.
Alla viisi kohottavaa valintaa minun soittoapparaateistani syyskuulta 2009.
ÄÄNILEVYT TOP VIISI SYYSKUUSSA 2009
Syksyn harmauden käänne on ovella. Sitä voi torjua hardcore –musiikilla.
Ohessa kolme merkittävää teosta kyseiseltä taiteen saralta.
___________
Terveet kädet: Ihmisen poika, pedon poika -10” (2009, Kämäset levyt/Longplay)
UUTTA HYVINKIN KELPOA METELIÄ
Kun yhtye on päättänyt pitää ulosannillisen peruslinjauksensa pääpiirteittäin samana lähes kolmenkymmenen vuoden ajan, ja onnistuu nyt tekemään pikkulevyn, joka miltei haastaa klassisimmat 1980 –luvun ep –mestarillisuudet, on saavutukselle annettava arvoa. Soittajakolmikko kiivailee kyllin onnistuneesti ja viidenkymmenen vuoden ikään ehtinyt Läjä Äijälä ääntelee vakuuttavasti, miltei yhtä raa´alla energialla kuin aloittaessaan.
Ikääntymiseen liittyvä anekdootti ”päivät menevät nimiä muistellessa, yöt kusella juostessa” ei määritä kaikkea: vanhetessaan voi myös saavuttaa aivan uudenlaista auktoriteettia, kokemuksen tuodessa lisäpainoa musiikkiesityksiin. Läjä lienee juuri sitä viiniä, joka vuosien vieriessä paranee monin tavoin.
Tällä kymppituumaisella ei ole uutta ”Onnellisia kytkentöjä”- tai ”Anna mulle piiskaa” –tasoista neronleimausta, mutta vakuuttavia luentoja on useampia. Siis viehättävää metakkaa. Aivan vuoden parasta pikkulevyä tästä ei ehkä saane, mutta piristystä syksyn loskaleirien käänteeseen, kuitenkin.
Discharge: Hear nothing, see nothing, say nothing –lp (1982, Clay records)
HIVEN NOSTALGIAA KOVAN YTIMEN ALKUMETREILTÄ
Jos tummasävyisestä hardcoremyrskyämisestä etsii eheintä mahdollista esimerkkiä, on luontevaa kääntyä tämän Discharge –albumin puoleen. Toki muutamat kitarasoolot luisuvat ulos sävellajeista ja ulos hyvän maun rajojen piiristä, joskin hyvää makua pahempaa taiteen vihollista tuskin on. Rumputaiteilijallakin on tuskaiset hetkensä: ”Free speech for the dumb” –tomikomppi on kuluttavaa paukutettavaa, ja loppua kohden määrätietoisin ote häviääkin. Siinä miinukset, joita olen ehtinyt viimeisen 27 vuoden aikana levystä löytää.
Vastapainoksi Stoke-On-Trentin nelikon albumilla on loistavasti kiteytettyjä laulutekstejä – osassa on jopa haikurunojen vikaa, kuten nimikappale ja ”Protest and survive” osoittavat. Sama kiteyttämisen taide leimaa sävellyksiä: parhaat ovat lajissaan ylittämättömän tuntuisia: ”Protest and survive” on teknisesti naurettavan simppeli, mutta kokonaisvoimassaan jauhot suuhun lyövä riffioivallus.
Vokalisti –Calin ulosanti oli myös juuri tähän aikaan erityisen kiinnostavaa, intonaatiossaan hieman venyttelevää ja silti päällekäyvää rähinää. Kansitaide on mustavalkoisen layout- tyylin mestarinäyte: yhtäläisen kokoisissa neljässä ruudussa ihmiskorva, silmä, suu ja viimeisessä, ratkaisevassa ruudussa puolikuva pukumiehen yläruumiista, pään tilalla halkaistu puolikas kaali.
Uudelleenjulkaisun cd –versiosta löytyvät vielä ”Never again” –ja ”State violence state control” -singlet kääntöpuolineen sekä ”His Majestys government may seriously damage your health” –ep, jotka nekin ovat hallittuja pikkulevyjä. Siis jos hardcore –sivistystä puuttuu, tästä kokonaisuudesta on hyvä aloittaa.
Bad Brains: Rock for light (1982, Caroline records)
HARDCOREA JA REGGAETA YHDYSVALTOJEN RASTANELIKOLTA
Innovatiivisimpia, soittoykseydeltään liki täydellisesti tiivistettyjä iskusävelmiä ja rentoja, viipyileviä reggaetunnelmointeja – siinä Pahojen aivojen linjaus. Siinä missä Discharge kulki tummasävyisiä polkuja, Bad brains oli ja on henkisesti kallellaan valoon päin, levynnimeä myöden. Metelikin voi kieliä ilosta ja uskosta hyvään.
Joskus 1980 –luvun alkupuoliskolla asuessani Kajaanissa eräs helsinkiläispoika toi ”Rock for lightia” edeltäneen Roir –kasetillisen Bad brainsia serkkupojalleen, joka oli ystäväni, ja molemmat vihkiydyimme heti noiden tummien miesten hulppeisiin musiikkipyrähdyksiin. Reggae –tahdit tulivat tuolloin yli kelatuiksi, nyttemmin niitäkin on ilo kuunnella. Tämä Ric Osacekin tuottama albumi sisältää suurilta osin samoja lauluja, ja tunnen useita, joihin kasettiversioiden raaempi energia toimii tätäkin paremmin, mutta minua viehättää juuri ”Rock for lightin” tuotanto, joka on jäsentyneempää ja sikäli mahdollistaa kappaleiden nyanssien seuraamisen edeltäjäänsä paremmin.
Olisi mielettömyyttä ryhtyä listaamaan levyn merkkiteoskappaleita, sillä niistä jokainen on sitä omalla tavallaan. Tällä haavaa innostavin jaos on nimikappaleen kertosäe ”we don´t want no war, we don´t need no violence. We just want what´s right: rock for light.”
Yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä yhtyeistä vitaalisuutensa huippuvaiheessa, otanta kerrassaan vastaansanomatonta musiikkia.
_______
Jos melu ei kiehdo, löytyy uutta folkinsukuista antaumusta kahden sisältörikkaan albumin verran: Austin Lucasia sekä yksin että sielunsukulaisensa Chuck Raganin kera.
Chuck Ragan / Austin Lucas: Bristle ridge (2008, Vinyl collective)
LATOFOLKIA JA COUNTRY –ANTAUMUSTA PUNK- JA CRUSTHARDCORE –KAKSIKOLTA
Tämän kokonaisuuden luonnehdinnassa on itselleni oleellisinta rentous ja sävyiltään viljava lauluaines, joiden kestävyyttä on tullut punnittua jo muutamaan kymmeneen kertaan. Viisihenkisen sessioyhtyeen (kaksi otsikossa mainittua laulavaa kitaristia, viulisti, banjomies ja pystybasisti) livehenkinen soitto ei ole aina tarkinta mahdollista, mutta se ei ole ongelma ellei ala tieten tahtoen vertaamaan äänikuvaansa vaikkapa Dream theaterin matemaattisesti täydelliseen suorittamiseen. Ja tässä olkoon se viimeinen lause, jonka milloinkaan Uniteatterista kirjoitan.
Raganin ja Lucasin vuorottelevat leadlauluosuudet toimivat kokonaisuuden kannalta häkellyttävän hyvin: ensin mainitun karhea punk –hönkä ja toverinsa korukuvioidumpi, äänialallisesti rikkaampi tyyli täsmentävät itse aiheiden kirjoa ja rikastavat toinen toistaan. Pienieleisistä balladiherkistelyistä matkataan hetkessä kouhottavampiin tuomiopäivävaatimuksiin ja molempia kuuntelee sujuvasti.
Erityisen levystä tekee se, että artistit ovat pitkän linjan punk- ja hardcore –taustat omaavia. Sitä myötä myös sanottavaa, todellisia syitä tehdä ja laulaa, on kertynyt koko levyn mitalta, eikä tekeminen juutu silkkaan akustisen tyylin opiskelun fraseologiaan.
Ragan ja Lucas uudistavat vanhaa onnistuneesti, ottavat sen elementit käyttöönsä ja lisäävät kylliksi omiaan ollakseen vastaanottamisen arvoisia.
Levyn sisäkannen kuva lattialla makaavasta koirasta ja seinään nojaavasta banjosta onnistuu visuaalisesti tiivistämään sen, mistä ”Bristle ridgella” on musiikillisesti kyse. Kuten tuottaja Don Was sanoi tuottamanstaan Kris Kristofferson –albumista, voin minäkin sanoa tästä: ”it´s really marvelous!”
Austin Lucas: Somebody loves you (2009, Suburban home records)
KOLMAS KERTA TODEN SANOO, SINGER-SONGWRITER –TAPAUKSESSAKIN
”Bristle ridgen” toisen voimahahmon kolmoslevy voisi soitinnusta tutkiessa olla taltioitu samoista sessioista, joskin Lucasin oma antaumus rakentuu enemmälti balladeista. Itse asiassa kokonaisuuden voi määrittää lp –mittaiseksi diagnoosiksi rakkauden arvoituksista.
Itseironia, häpeilemätön sentimentaalisuus, leikkisyys ja elämän auttamaton lyhykäisyys tematiikkoina limittyvät musiikilliseen rikkauteen, jossa pieni on totisesti kaunista. Se, mikä tekee pienimuotoisuudesta korkean hyveen tällä levyllä, on oivallisen stemmalaulukudoksen ja itse artistin ulosannin summa: on vaikeaa uskoa virkaiästään valtaosan meluamiseen kuluttaneen miehen ja sisarensa Flickan pystyvän näin ihanaan laulutaiteeseen: missä välissä Lucas sisäisti kaiken sen, mikä on pitkäsoitollaan kuultavissa?
Lopulta sekin kysymys on turha, kun levy on näinkin tasapainoinen. Hatunnoston arvoinen aikaansaannos sylttytehtaasta, josta en todellakaan moista osannut odottaa.
_____________
LUKEMINENKIN VOI KANNATTAA: JOS EI AINA, NIIN AJOITTAISESTI KUITENKIN
Omar Khaijam: Malja ja mennyt maine (Basam books, 1999)
KESTÄVIMMÄN LAJIN RUNOUTTA
Jaakko Hämeen-Anttila on tehnyt ja tekee yhä esimerkillistä työtä tuodessaan esiin itäisten maiden todellisia tietäjiä ja runouttaan.
Khaijam on Basam booksin kyseisen sarjan ilmeisin ja todennäköisesti tunnetuin valinta, klassikko vailla yhtä mahtavaa haastajaa.
Oleellisinta Hämeen-Anttilan hienossa työssä on seikkaperäisyys niin toimitus- kuin suomennosponsissakin. Yhtään varsinaista pettymystä ei ole kohdalleni osunut Jaakon toimiessa johdattelijana mystikkorunoilijoiden maailmaan, mutta kestävimmäksi on osoittautunut tämä pieni suuri teos.
Khaijam, kuten monet muutkin runoilijat kautta aikojen, näyttäytyy osa-aikaisrenttuna silkan "haluan kuiskailla kanssasi kapakassa" -tyylinsä tähden, mutta silkkaa viinin ilojen yllytystä hän ei suinkaan kirjoittanut. Kymmenen vuoden aikana olen miettinyt, millä kaikilla tavoin runot toimivatkaan, jos sanan "viini" käsittää laveampana määreenä - elämän rikkauden mahdollisuutena, esimerkiksi.
Tahtoi runoilija sitten esittää viinit, hurskauden pullon rikkomiset ja aamuun asti kestävät juomingit konkreettisina tai ei, niin paljon muutakin mieltä ruokkivaa teoksessaan on. Esimerkiksi vaikkapa tämä:
Älä aiheuta vaivaa kenellekään,
älä istuta muita vihasi tuleen.
Jos tahdot ikuista rauhaa,
vaivaa itseäsi, älä muita.
Juha Siltala: Suomalainen ahdistus (Otava, 1992)
HATTU PÄÄSTÄ, SILTALA SAAPUU!
Viimeisimmässä teoksessaan "Työelämän huonontumisen lyhyt historia" Siltala teki saman kuin tässä suomalaisuuden erityispiirteen ruodinnassa - laajuudessaan ja seikkaperäisyydessään hän on miltei pökerryttävä.
Jos diagnoosi tarvitsee tehdä, Siltalan syväsukellus aiheeseen on esimerkillinen; kotimaisen ahdistuksen perinnettä puretaan aivan henkilöhistorioidenkin tasolla, kirkkokulttuurin hämäristä asti, ja massiivisen teoksen kautta oma kulma tähän kansallemme tuttuun aiheeseen avartuu pakostakin. Jos on koskaan miettinyt, mistä oma riittämättömyyden tunne mahtaa juontua, voi kyseisen veren virtaamista sukupolvelta toiselle lukea tästä.
Luigi Pirandello: Sitruunoita Sisiliasta (Like, 2008)
NÄENNÄISESTI PIENEN KOHOTTAJA
Maanläheisiä, näennäisesti tapahtumaköyhiä tarinoita, joiden juonteissa on silti aina tukuittain latauksia ja erityismerkityksiä.
Jos Pirandellon mestariutta juuri tällaisen erityisnäkemisen suhteen tahtoisi verrata johonkuhun toiseen, nousevat mieleen Vasili Suksin (jonka jutuissa on kyllä rahtunen lisää arjen komediallisuutta) ja Raymond Carver (jonka jutuissa on mukana rahtunen enemmän nihilismiä). Lopulta: vertailut sikseen, oleellisinta on se, että näissä tarinoissa on ainekset jälleenlukemiseen vielä muutaman vuosisadankin jälkeen, siinä määrin muuttumaton on ihmisen perusolemus.
2009 SYYSKUU: VAPAUTUNUTTA FOLK- JA COUNTRY -ANTAUMUSTA
|
|
VAPAUTUNUTTA FOLK- JA COUNTRY -ANTAUMUSTAAustin Lucas säestäjineen Tampereen Vastavirta –klubilla 6. 6. 2009
|
2010 MAALISKUU: Parin ajatuksen purkua pitkän matkan välietapilta
1.
Näillä sivuilla ei vapaamuotoisten kirjoituksien osalta ole ollut päivityksiä aikoihin. Syy on yksinkertainen: keskittyminen olennaisemmilta tuntuneisiin asioihin. Verkkomaailmassa on ilman minuakinväsymättömiä bloggaajia runsaudenpulaksi asti, ja muutamien edesottamuksia olen lukenut mielenkiinnolla. Viikoittaisen (saati päivittäisen) kirjoittelun ongelmaksi tahtoo vain taipua se, ettei sanottava riitä. Tai jos sanottavaa löytyy, ei ole kylliksi aikaa hioa sitä, miten sanottavansa sanoisi. Ja onhan kyseisessä uskollisuuteen pyrkivässä verkkosanailussa myösvastuunsa: se joka on päivittänyt kuulumisiaan ahkerasti, voi jopa itse tuntea toiminnan velvoittavaksi. Surkeimmillaan yhtälö on, että alitaju muistuttaa päivittämisen tärkeydestä ja kirjoittaja pyrkii raapimaan kasaan edes jotain, ollakseen sanattomanlupauksensamittainen. Tällaisena asia aika ajoin näyttäytyy, ja huomio on mieltä häiritsevä.
Pyrin setvimään kysymystä ”blogi” –termin osalta, yrittäen selvittää, mistä sanassa on tarkkaan ottaen kysymys, mutten viisastunut. Useat verkkouutiset kun ovat blogimuotoisia myös sisällöltään: päivänpolttavasti jotain päällispuolista jostain aiheesta eikä juuri muuta. Kärjistyneimmillään tarjolla on pari, kolme riviä tekstiä ja kookas kuva.
Hyväksi luokiteltavan kirjoittamisen taas tulisi omata näkökulma aiheeseen, parhaassa tapauksessa jokin erityishuomio siitä ja vielä kauniiksi lopuksi sopisi toivoa tekstin muodon olevan hahmoltaan kokonainen. Se on paljon pyydetty, joskaan mahdotonta sen ei pitäisi olla. Tarvitaan vain oivallus ja aikaa. Molemmat ovat joskus tavoittamattomissa. Kestävimmät kirjoitukset ovat kuitenkin oman uskoni mukaan laadittu tuolla yhtälöllä. Pikakirjoittamiselle on varmasti lukijansa ja ehkä aivan vilpitön tarpeensakin, mutta maailma, jossa juuri senkaltainen kommunikaation yritys hallitsee, on vain vaisujen aplodien arvoinen. Palaan vuosi vuoden jälkeen lukemaan tiettyjä poleemisia kirjoituksia, ja syyn siihen voi järkeillä: niiden takana on ollut heittäytyvää ja aikaa vaativaa työtä. Kuin taivaalta tipahdelleita oivalluksia, tietysti niitäkin; prosessien kautta puolivahingossa naputeltuja lauseita, totta kai – ja silti hulppeimmat aikaansaannokset ovat ajan ja vaivan tulos. Samuli Parosen aforismikokoelma ”Maailma on sana” vei tekijältään vuosikausia ja merkkimääräisesti tekstiä on vähemmän kuin pikkukaupungin paikallislehdessä. Sisältö onkin kaikkien onneksi aivan eri asia: tarkkanäköinen ja avarasydäminen tarkkailija on tehnyt hulluntyön. Jälki on sen mukaista: tutkimista ja yhä uudelleen lukemista kestävää, päälle päätteeksi omaan ajatteluun herättelevää. Yhteenvetona voi helposti todeta, ettei voimakkainta antia yleensä vain ravistella hihasta muiden tutkittavaksi.
2.
Yksityiseen tarpeeseen on hyvä tehdä asioita rennoin rantein. Julkaisukynnyksen ylittämiseen tarvitaan hieman, joskus jopa paljonkin enemmän. Itse olen keskittynyt keikkailun ohella laulujen metsästämiseen ja saalisonnen oltua suopea, niiden sisälmysten tutkimiseen ja uudelleenjärjestelyyn. En tiedä sanoa muista tekijöistä, mutta oma keskittymiseni palaa aina laulujen rakentelun pariin. Vanhat hiillokset eivät lämmitä ja nostalgia on vessapaperia. Asian nurinkurin kääntäen niin tulee ollakin: jos lauluntekijälle merkitysarvossa öitäänvalvottaviksi asioiksi kohoavat huomionosoitukset, kullatut prenikat ja sijoitus karvapäägalleriassa, riittää peilikuvan kanssa keskusteltavaa. Onnistunut laulu itseisarvona on toista maata: mielestään onnistuttuaan tekijä tietää tavoittaneensa sen, mitä kohden kurotti, ja palkkiota on ainakaan minun mahdotonta sanoin selittää, vaikka jonkinlainen kirjoittaja koenkin olevani.
Lauluntekijyydessä on sisään kirjoitettuna jopa paljonpuhuttu onni. Ohimenevänä, kuten aina, mutta silti: niin vain on. Vapaa-ajattelullisimpina hetkinä laulunikkari on henkensä humalassa, vapautuen kuin räkäisimmän lähikapakan kantapeikko, vain sillä erotuksella ettei kyse ole viinan aikaansaamasta lapsenmielestä. Kyseisenkaltaista vapautumista ilman stimulantteja olen viime kuukausina taas tavoitellut. Kuten pitkänmatkanjuoksijalla – mitä osani vertauskuvallisesti edustaa – on kuukausien saatossa monenlajista päivää, joista vain siunauksellisimmissa syntyy sinisiä lauluja. Ja silti: juuri niin tulee olla, vain niin asiat ovat niille kuuluvilla paikoillaan.
Pari riviä taakse palatakseni jossittelen hieman: en ole pitkänmatkanjuoksija, sittenkään, vaan pitkänmatkankävelijä. Askeltelen siihen tahtiin kuin kulloinkin oikeimmaksi koen.Reitin valitsen itse, ja surkean suunnistustaitoni syystä eksyn usein. Juuri siitä pidän: opasmatkana tämä taival olisi apea kokemus, kilpailuna muihin nähden vielä huonommalla tavalla hullu, kun en kilpaile samoista asioista enkä samoin päämäärin. Jos joku kysyisi minulta taitelijamääritettä, vastaukseni olisi äsken lukemasi osuus.
Jos näillä sivuilla ei lähiaikoinakaan tapahdu mittavia sisältölaajennuksia, voivat asiasta kiinnostuneet silti nukkua yönsä rauhassa. Aie kyllä on keikkatiedotuksien lisäksi saattaa verkkolyöntiin jotain muitakin vapaita kirjoituksia. Aikatauluista en vain tahdo luvata sen suurempia. Karkean arvioni mukaan olen viimeisen puolen vuoden – vuoden aikavälillä kirjoittanut niin lauluiksi kuin silkoiksi teksteiksi vuolaammin materiaalia kuin koskaan aiemmin, mutta niiden julkiseksi tekeminen saa vielä tällä erää odottaa aikaansa. Ymmärtänette yskän, hyvät lukijat.
Kaikkea parasta, älkää olko tylyjä.