ASSOSIAATIOPIIRTÄMISESTÄ (JA SEN SUHTEESTA LAULUNTEKOON)

Assosiaatiopiirrokset ovat yksi vapaa-ajan lajini, jota olen pitänyt puolivahingossa yllä jo pari vuosikymmentä ja sen ylikin. Kyse on pidäkkeettömästä kynänkäytön lajista, jossa vain alkaa piirtämään jotain, suunnittelematta, sumeilematta. Tehtyään mainitun ´jotain´ edustavan ensihahmotelman, tulee samaan paperiin usein tehneeksi toisen, kolmannen ja neljännenkin. Niinpä assosiaatiopiirrosteni valmiiksi kutsutut kappaleet ovat toistuvasti sitä lajia jossa paperin kokonaispinta-ala on verrattain tarkkaan käytetty. Jostain syystä tässä harrastuksen muodossa on ollut melko ohjelmallisena tekijänä tussin käyttö: niin ei jo tehtyä voi mitenkään peruuttaa, ja leimallisin suunnitelmallisuus, ns. luonnostelu ei mahdu ajatuskokonaisuuden piiriin. Jos assosiaatiopiirtämistä luonnostelee lyijykynällä, nousee mieleen hyvin helposti julkaisullisia mietteitä, jotka saattavat ohjata tekemistä rajoittuneeseen ilmaisuun: mieli kahliutuu auttamatta, ja erilaiset ”tästä ehkä pidettäisiin, tuota taas ei katsottaisi hyvällä” –juonteet ilmaantuvat mukaan. Myös monenlainen peruutteleminen astuu itsen ja paperin väliin, eikä mielekkyys enää ole niin voimakkaasti yläneljänneksessä. Tuolloin assosiaatiot eivät enää voi olla vapaita, ja niinpä ne lakkaavat olemasta sitä mitä niiden pitää olla: päämäärättömiä mutta toisinaan rikkaisiin kokemuksiin johdattavaa puuhailua. Metodi on siis yhtäaikaisesti rajattua (teesi tussista) ja avaraa (pyrkimättömyys mihinkään tiettyyn, toiminnan näennäinen päämäärättömyys). Tietenkin useat piirrokset päätyvät toistamaan etenkin karrikoituja piirteitään: niin sanottuja pääjalkaisia olen piirtänyt vuosien varrella varmasti tuhansia, joskin valtaosa on päätynyt paperikoriin: kaikkien arkistoiminen olisi ollut sekä hulluutta että säälittävää itsekorostusta. Rajattuna kokoelmanakin minulla on arkistoissa melkoinen pääjalkaisten armeija, mahtavampi kuin tänä vuonna alokkaiksi astuneiden joukkio. Eivätkä pääjalkaiseni edes ole aivan yhdentekeviä hahmoja: onhan isopäisyyden (ja sen määrittämä muun ruumiin, ts. ruumiinkulttuurin mitätöitymisen) merkkejä nähtävissä kaikkialla: jos on itselleen rehellinen, voi myös peilissä nähdä ajoittaisesti ilmentymiä kyseisestä kehityssuunnasta.

Laulunteko ei loppujen lopuksi ole kovin kaukana assosiaatiovirtauksista kynän varressa. Ainakin minä soittelen paljon soittelemisen ilosta, tavoitellen lapsenomaista ajattelun avaruutta. Vain alitajuisesti toivon törmääväni johonkin mielenkiintoiseen melodia- tai sointukulkuun, tai niiden jäädessä puuttumaan, edes lupaavaan rytmiseen innostavuuteen. Jos ja kun niin käy, on aika tarkistaa, löytyykö jostain tekstillä hahmotettavasta teemasta jotain vastaavaa materiaalia. Jollei sellaista ole juuri saatavilla, alkaa alitajunta työstää otollista maata aihelman löytääkseen. Tämän sana- ja sävelyhdistelmän mahdollisuus avaa tietä matkalle, jonka määränpäässä siintää valmis laulu. Valmiiksi, ainakaan oikealla tavalla valmiiksi, se ei välttämättä koskaan tule, mutta kuten assosiaatiopiirustelu, ei sen edes tarvitse. Joidenkin laulujen tulee saada olla olemassa vain siitä syystä että ne on saanut pois mieltään hämmentämästä, toisten tehtävänä on taas jälleenrakentaa itseä ja ruokkia muutamaa muutakin päätä – ja jos kaikki kääntyy parhain päin – sydäntä. Ja kuten ne kuvat, joita olen vuosien varrella halunnut julkaista, myös laulujen loppuunviennit vaativat sen pitkällisen, työksi kutsutun jakson, ennen kuin niitä todellakaan tahtoo laskea ”ihmisten ilmoille”.

Joitain assosiaatiopiirroksia olen kyllä antanut eteenpäin, jälkiviisaasti vilkuiltuna niissä on ollut kylliksi luonnetta vaikkapa pieniksi tauluiksi. Julkisesti niitä ei ole ollut näytillä, joissain yksityisasunnoissa sen sijaan muutamia. Jos olette nähneet sellaisia, muistakaa mitä kirjoitin tässä: niiden luonne on subjektiivisen leikittelevä, ja arvo sen mukainen: vapaa virtaus voi olla viehättävää, mutta aivan kaikkeen ei siitäkään ole. Kyse on ”katsellaan, mitä tapahtuu”- ja ”tämän hulluuden jalostin huolella juuri tähän asuun” –lähtökohtien eroista. Myöhemmin mainittu on itselleni rakkaampi, vaikka elämä itsessään niin kovin harvoin ´jalostettavissa´ onkin.

Siitä syystä kovin moni vapaa-ajattelun luonnos ei kelpaa raamitettavaksi, mutta joitain tullaan julkaisemaan näillä sivuilla, jos koen jotkut työt niissä määrin onnistuneiksi. Toivoakseni niistä on iloa myös teille. Jottei asia jäisi pelkän kirjoituksen tasolle, ohessa on nyt yksi, näin aluksi. Kuten usein käy, tämä alkoi muotoutuessaan viittaamaan aiemmin tekemääni lauluun, ”Polte päästä paratiisiin”, joten muokkasin sen sekä kuvallisesti että tekstiotteella siihen ainakin jossain määrin sopivaksi.