Jarkko Martikainen: Toivo (Levy-yhtiö)
Runollista ymmärrystä
Jarkko Martikainen osoitti kunnioitettavaa rohkeutta tekemällä kolme vuotta sitten akustisen teemalevyn kenties vaikeimmasta mahdollisesta aiheesta, rakkaudesta. Nyt julkaistava Toivo jatkaa samoissa tunnelmissa, ja tekee itsestään jo nimensä avulla Rakkaus –albumin jatko-osan. Ei tarvitse kummoista logiikkaa osatakseen odottaa levyparin kasvavan trilogiaksi tulevien vuosien aikana.
Toivo on Rakkauttakin riisutumpi levy. Kappaleet on rakennettu lähes täysin lyriikoidensa ympärille. Taustalla soljuvan teräskielisen soinnut on jätetty tarkoituksellisesti toissijaiseen rooliin. Martikaisen rooli levyllä onkin lähempänä itseään säestävää runoilijaa kuin perinteistä trubaduuria. Helppo levy Toivo ei missään nimessä ole. Kun tekstit pyörivät reilusti Rakkautta abstraktimmalla tasoilla, se vaatii kuulijaltaan aikaa ja syvää paneutumista. Kun lopulta Toivo alkaa hijalleen avautua, palkinto on ruhtinaallinen.
Martikaisesta on kouliutunut entistä rikkaampi sanankäyttäjä, ja hänen sulavasti virtaavissa riimeissään vilahtelee kekseliäitä huomioita ihmisyydestä. Vaikka lyriikat kaipaavat lisää konkretiaa, ne huokuvat lohdullista optimismia. Pohjimmaisena teksteissä kaikuu kuitenkin syvä ymmärrys ihmisyydestä.
Temaattisesti kokonaisuus ei ole aivan särötön. Balladi unikeolle ja Yhdessä, yhtenä sopisivat Toivoa paremmin Rakkaudelle. Muutoin paletti pysyy kasassa, oli kyse sitten taivaspaikan jonottamisesta Polte päästä paratiisiin –kappaleessa tai Toivon ja jumalan olemusten sekoittelua nimibiisissä.
Toivon kappaleissa kertojan elämäntehtäväksi paljastuu toivon kappaleiden etsiminen, mikä on ymmärrettävissä sanatarkaksi ja oivaltavaksi vertaukseksi tämän albumin tekemisestä.
Levyn viimeisessä kappaleessa, Kauniissa sieluissa kerrotaan tarina kolmesta kuolemaantuomitusta, jotka oppivat näkemään toisensa persoonina, ilman menneisyyden ja tekojen taakkaa. Siinä Martikainen kruunaa albumin kiteyttäessään suvaitsevaisuutta ja ihmisyyttä tavalla, jollaista ei suomalaisessa musiikissa ole ennen kuultu.
4 / 5, RUMBA, Oskari Onninen
Jarkko Martikainen: Toivo (Levy-yhtiö)
YUP saattaa olla historiaa, mutta laulaja Jarkko Martikaisen sooloura elää kukkeinta kauttaan. Toivo on suoraa jatkoa kehutulle Rakkaus-albumille.Toiveikkuus vilahtelee folk-henkisissä kappaleissa lannistumattomuutena, uskona ihmisen muuttumiskykyyn ja haaveina tuonpuoleisesta elämästä.
Enimmän toivonsa Martikainen paneekin kuolemaan, tapansa mukaan pilke silmäkulmassa.Levyn kappaleet ovat kolmen neljän minuutin mittaisia, mutta Martikaisen yksityiskohtaiset tarinat saavat ne tuntumaan kookkaammilta. Tekstien sisäistäminen vaatiikin keskittymistä.
Martikaisen soolotuotanto on muuttunut koko ajan riisutummaksi. Uudella albumilla päähuomio pysyy tiukasti miehessä ja kitarassa.Loppua kohti albumi menettää särmäänsä. Oivaltavimmat sanoituksetkin lyödään pöytään alkupuoliskolla.
4 / 5, HELSINGIN SANOMAT, Saku Schildt
Jarkko Martikainen: Toivo (Levy-yhtiö)
Se, mikä alkoi kuulua YUP:n levyillä sitä enemmän, mitä vanhemmaksi yhtye tuli, on Jarkko Martikaisen soolouran myötä hioutunut huippuunsa. Terävät huomiot elämästä, musiikin alistaminen kerronnalle ja tekstin pelkistäminen ovat sitä, mitä Martikainen nyt tekee. Kuka tässä enää Myyrää kaipaa?
Toivo, Martikaisen kolmas soolo jatkaa edellisen levyn akustisenkarheaa linjaa. Bändilevyksi sovitettu turpeahko Mierolainen (2004) oli sittenkin liian raskas kokemus, pelkistetty Rakkaus (2006) puolestaan täysosuma. Kuten edeltäjälläänkin, Toivolla on kolme keskeistä elementtiä: akustinen kitara, ääni ja sanat. Välillä Martikainen yltyy nopeampaan hölkkään (Toivon kappaleita), mutta suurimman osan ajasta istuskellaan saunakamarissa kitara sylissä. Eikä tama tarkoita, että kyseessä olisi puolihuolimaton esitys. Päinvastoin, näin välitön tunnelma näinkin painavien asioiden äärellä on kokemuksen tuomaa.
Artistin toivomus rauhoittaa neljäkymmentä minuuttia levyn kuuntelulle alusta loppuun on syytä ottaa sen vaatimalla vakavuudella. Siten sieltä voi löytää seuraavanlaisia helmiä: “Laskisit nyrkit, laskisit ne. / Laskisit hyvät teot, jotka tehtiin vain sinulle. / Siis kuinka monta? Laske kymmeneen. / Jollei se riitä, jatka kymmeneen tuhanteen.”
YUP on kuollut, eläköön siis Jarkko Martikainen.
8 / 10, SUE, Tuomas Tiainen
Jarkko Martikainen: Toivo (Levy-yhtiö)
Varttuessaan useat artistit haluavat keskittyä suurien linjojen ja olennaisuuksien pohtimiseen. Tähän ajatukseen sisältyy yleensä se, että ilmaisusta karsitaan kaikki turha pois. Tämä ei tietenkään tarkoita yksiselitteisesti laadun parannusta.
Toivo on Jarkko Martikaisen kolmas soololevy, mikäli Hyvää yötä, hyvät ihmiset -liveä (2007) ei ota laskuihin. Viimeistään tämän levyn myötä käy selväksi, että Martikaisen soolomateriaalilla on varsin vähän tekemistä YUP:n poukkoilevan kryptisyyden kanssa.
Martikainen on ansioitunut YUP:n telakoitumisen myötä useiden artistien hovitekstittäjänä ja -tuottajana. Vaikuttavimpana tuotannollisena taidonnäytteenä voidaan pitää Samuli Putron tänä vuonna julkaistua Elämä on juhla -albumia. Toivo on monella tapaa samankaltainen levy. Sillä hahmotetaan suuria kokonaisuuksia kansanomaisella tavalla. Tyylilaji on siis eräänlainen moderni kupletti. Martikaisen kohdalla tekisi melkein mieli puhua modernista runolaulusta.
Omillansa Martikainen on käynyt megalomaanisten aiheiden kimppuun. Rakkaus (2006) ja Toivo on saatu nyt pakettiin. Kolmiyhteys ei ole täydellinen ilman Uskoa.
Tällaiset abstraktit kokonaisuudet ovat äärimmäisen haastavia teemoja, mutta onneksi Martikainen on niin etevä kirjoittaja, ettei haaste tunnu ylimitoitetulta.
Riimeihin luottavat sanoitukset vilisevät viittauksia, sanaleikkejä, paradokseja ja kaikenlaista kielipeliä. Martikainen löytää aiheeseen hämmästyttävän monta kiinnostavaa näkökulmaa.
Polte päästä paratiisin -kappale avaa pelin hienosti humoristisella epätoivon kuvauksella taivaspaikan lunastamisesta. Voiko aika olla ystäväsi -laulussa pureudutaan varsin metafyysisellä tavalla ajan olemukseen toivon ja kiitollisuuden näkökulmasta. ”Kun ajan jätän, toivon, että jätän kuin ystävän ainakin” on hienoimpia värssyjä miesmuistiin.
Toisinaan Martikainen pakinoi kuitenkin niin yleisellä tasolla, että teksteiltä alkaa kaivata henkilökohtaisuutta. Voi olla, että musiikin lajityypin perinteet vaativat tätä, mutta Martikaisen tekstit muuttuvat harvoin vereksi ja lihaksi, vaikka hän laulaisi yksikön ensimmäisessä persoonassa.
Martikainen laulaa enemmän maisemasta kuin kokemuksesta. Tämän myötä kuuntelija vieraannutetaan laulujen todellisuudesta sen sijaan, että se tuotaisiin lähelle. Martikaisen laulujen ihmiset ovat oikukkaita ja sympaattisia kylän miehiä. Useat tekstit ovat melkein kuin laulunmuotoon pakotettuja farsseja. Vaikutelmaa korostaa entisestään Martikaisen teatraalinen tulkinta. Kireän ja resonoivan äänenkäytön vaikutuksesta ironiaa ja satiiria havaitsee usein enemmän kuin tarpeeksi.
Toivolla sävellykset jäävät pahasti tekstien varjoon, eikä todellisia klassikkosävelmiä tahdo löytyä. Lähimpänä tätä on albumin nimikappale. Pelkistettyjen ja paljaiden folk-rallien toteutus kuulostaa välillä hutaistulta ja demomaiselta. Suorastaan ihmetyttää, miksi ansioitunut tuottaja ei laita kaikkea osaamistaan peliin, vaan tyytyy lähes kauttaaltaan rämpytyskomppiin. Ainoa järkevä selitys on se, että lyriikat pääsevät näin paremmin esille.
Laulujen luonnosmaisuus alleviivaa sitä, kuinka pitkälle levy toimii tekstien varassa. Toivon lyriikat voisi pakata koviin kansiin, ja teosta voisi myydä Akateemisessa kirjakaupassa, mutta musiikillisesti levy tuskin jättää pysyvää merkkiä suomirockin graniittiin. Sanoittajana Martikaisella on omintakeinen ja tunnistettava tyyli, mutta pelkistetyt laulut paljastavat hänen heikkoutensa säveltäjänä.
Toivolta jää kaipaamaan koko levymitan kantavaa jännitettä: moninaisempia tempoja, instrumentaatioita ja pidättelyä, joilla kuulija voitaisiin virittää tekstien tunnelmiin. Tasapaksusta rakenteesta ja sanoman painokkuudesta johtuen vaarana on, että kuuntelukokemuksesta tulee liian työläs.
Toivon luonteeseen kuuluu usein perusteeton hyväuskoisuus. Siten on luontevaa, että Rakkaus on painavampaa kuin Toivo.
3 / 5, SOUNDI / Sami Nissinen
Jarkko Martikainen: Toivo (Levy-yhtiö)
YUP:n dynamo Jarkko Martikainen levytti klassikon. Toivo miettii riipaisevan syvällisesti ihmiseloa irkku- ja perinteisen folkin hengessä. Martikaisen banjoilla ja akustisilla kitaroilla maustetut nerokkaat sävellykset vaativat keskittymistä, joten kiekko ei millään muotoa sovellu taustamusiikiksi.
5 / 5, ILKKA, Juha Seitz
Jarkko Martikainen: Toivo (Levy-yhtiö)
Jarkko Martikaisen kolmas soolona tehty studioalbumi on jälleen hieno yhtä teemaa eli Toivoa sivuava kokonaisuus. Toivo ei aivan yllä intensiivisyydessään ja nerokkuudessaan Martikaisen edellisen soololevyn, Rakkaus, tasolle, mutta silti se käsittelee toivoa yhtä aikaa vahvasti ja herkästi.
Tyylillisesti Toivo on hyvin samanlainen kuin Rakkaus. Pääosassa on itse lauluntekijä ja akustinen kitara. Martikainen osoittaa, että toivo on levyn teemana varsin monipuolinen ja inspiroiva. Yhdistettynä mies ja kitara -tyyliseen tulkintaan toivo äityy aiheena Martikaisen käsittelyssä jopa julistukselliseksi. Tämä sopii kuitenkin teemaan mainiosti varsinkin, kun Martikainen tuntuu tietävän mistä laulaa. Näin esitettyä musiikkia on vaikeaa olla kuuntelematta ja pohtimatta.
Koskettava aihe ja sen monet ulottuvuudet herättävät ajatuksia vielä usean kuuntelukerran jälkeenkin. Jäämme odottamaan Uskoa.
ETELÄ-SUOMEN SANOMAT, Jarno Hynninen
Jarkko Martikainen: Toivo (Levy-yhtiö)
Loppuun ajettu Yup on maannut telakalla jo useamman vuoden, mutta yhtyeen nokkamies Jarkko Martikainen porskuttaa kovaa tahtia eteenpäin.
Herrasta voi jo huoletta puhua laulaja-lauluntekijänä, sillä Toivo on hänen kolmas soololevynsä, jos jätetään laskuista parin vuoden takainen Hyvää yötä, hyvät ihmiset -live.Pesäero Puoskareiden tyyliin on ollut alusta lähtien selkeä: bändin tuotantoa leimannut progressiivinen kieroilu on vaihtunut akustisiin, suoraviivaisen koruttomiin kappaleisiin.
Laulujen ydin on teksteissä, ja yksinkertaiset sävellykset tuntuvat kuorrutukselta. Onneksi Martikainen on taitava sanankäyttäjä, joka pystyy tälläkin kertaa pureutumaan mielenkiintoisella tavalla levyn laajaan teemaan. Hän ei kuitenkaan nosta itseään kaikkitietäväksi oraakkeliksi, vaan tarkastelee asioita useammalta kantilta, kuin esitellen erilaisia lähestymistapoja. Paikoitellen liian ympäripyöreä tyyli alkaa ärsyttää, vaikka se on puettu mitä nokkelimpaan sanaleikkiin.Edellisellä levyllään taiteilija käsitteli rakkauden (2006) ja nyt toivon, joten seuraavana lienee vuorossa usko.
3 /5, KESKISUOMALAINEN, Mikko Siltanen
Jarkko Martikainen: Toivo (Levy-yhtiö)
Keväällä ”määrittelemättömän mittaiselle” tauolle jääneen YUP:n keulahahmo Jarkko Martikainen on jo puolen vuosikymmenen ajan luonut bändin rinnalla omaa soolouraansa, minkä tuloksena on ilmestynyt kolme sooloalbumia. Niistä viimeisin, lokakuun puolivälissä ilmestynyt Toivo, jatkaa maailmaa syleilevää nimeään myöten parin vuoden takaisen Rakkauden jalanjäljillä.
Levyn kymmenestä raidasta noin puolet on kuultu jo Martikaisen livekeikoilla, esimerkiksi viime keväänä Rentukka Rockissa. Valehtelematta muutaman biisin kohdalla tuleekin mieleen, että ne toimivatkin levyä paremmin kasvokkain lavalla esitettyinä. Martikaisen soolotuotanto on tekstipainotteista, humaania ja pohdiskelevaa – astetta YUP:ta pehmeämpää. Aiemman soolotuotannon teemoista muistuttavat ajatukset, mihin suuntaan omaa elämäänsä pitäisi viedä ja kenen toiveiden mukaisesti.
Kokonaisuutena Toivo jää kuitenkin Martikaisen aiempia soololevyjä valjummaksi.
Martikaisen teksteistä voi silti saada suuntamerkkejä oman elämänsä risteystilanteisiin. Tai ainakin ne muistuttavat, ettei ole vastaavine ajatuksineen yksin.
JYVÄSKYLÄN YLIOPPILASLEHTI, Iiro-Pekka Airola
Jarkko Martikainen: Toivo (Levy-yhtiö)
FOLK –MUOTOINEN TOIVO -KAMPANJA
Ensin Rakkaus, sitten Toivo. Jarkko Martikainen käsittelee soololevyillään pelottavan suuria aiheita. Musiikillisesti hän on kuitenkin siirtynyt vaivihkaa pienimuotoisempaan ilmaisuun ja yhä etäämmälle vanhan emoyhtyeensä YUP:n tyylistä. Edellisellä studioalbumilla Martikaisen taustalla musisoi pienehkö orkesteri, mutta nyt trubaduuri on yksin kitaroidensa kanssa.
Toivon äärimmäisen niukka äänimaailma ohjaa huomion polveileviin sanoituksiin, jotka vaativatkin tusinaiskelmiä enemmän paneutumista. Martikainen käsittelee toivoa ja toivottomuutta satiirin ja ironian keinoin, joten viestin perillemeno ei ole itsestäänselvää. Sanoilla leikitellään joskus liikaakin, mutta usein leikin taakse kätkeytyy merkityksellisiä kerroksia, jotka avautuvat kunnolla vasta useammalla kuuntelukerralla.
Toivon lohdullinen sanoma on siinä, että toivoa on. Sitä huudetaan kuin Jumalaa ja vihdoin löydetäänkin pieninä kappaleina esimerkiksi rakkaudesta. Toivoa nähdään myös asioissa, jotka useimmiten herättävät toivottomuutta, kuten kuolemassa.
Levyltä löytyy monia vahvoja töitä - esimerkiksi aloituskappale "Polte päästä paratiisiin" ja ajan lahjomattomuutta pohtiva "Voiko aika olla ystävä?" - mutta albumina Toivo ei yllä edellisen Rakkaus -levyn tasolle. Riisutun ilmaisun mausteeksi jää kaipaamaan rikastuttavia elementtejä ja monipuolisempaa soittoa.
Seuraavaksi Martikaiselta ilmestynee trilogian sulkeva Usko. Toivoa sopii, ettei Martikainen kuitenkaan hurahda suin päin uskoon vaan pysyy etsijänä ja löytää vielä kappaleisiinsa uusia sävyjä.
AVIISI, Juho Hakkarainen
